Tuesday, December 14, 2010

Larry ja Felix

Tässä on kuva meidän vankilakundeista. Omasta mielestään he pärjäisivät aivan hyvin keskenään takapihalla, koska he tappavat kevyesti kenet vaan ja syövät iltapalaksi.

Monday, December 13, 2010

Mutta onko niillä vesikauhu?

Takapihan kisut on nyt kaikki pyydystetty, ja kissanpyydystäjänaiselle diagnosoitu ainakin hoitamaton ADD ja mahdollisesti lievää autismia meidän perheen johtavien keittiöpsykologien toimesta. Eli minun. Kissanpyydystäjä on nimeltään Lisa ja hänen oli määrä ilmaantua paikalle viime viikon torstaina aamulla. Minä peruutin torstain menoja yksi toisensa jälkeen kunnes illalla puoli yhdeksän aikaan päätimme että se siitä kissaprojektista ja lähdimme kylmästä kämpästä Albany Saunan kuumavesipaljuun lämmittelemään. Heti kun saimme vaatteet pois päältä ja pääsimme paljuun, Lisa tietenkin soitti että hän olisi nyt tulossa tämän kissa-ansan kanssa. Sovimme treffit seuraavaksi päiväksi, mutta Lisaa ei kuulunut. Sama peli jatkui kunnes pistin miehen hoitamaan yhteydenpitoa. Heillä on suvussa ADD:tä ja hän on muutenkin kärsivällinen ja viehättävä ihminen. (Onneksi, nimimerkillä Yritä Itse Olla Meikäläisen Kanssa Naimisissa.) Johan rupesi kissa-ansoja ilmestymään. Ja häkki pentujen pyydystykseen. Ja sardiinipurkkikin oli jätetty takapihalle häkin päälle, pentukissan syötiksi. Emokissa meni heti samana yönä ansaan, ja seuraavana päivänä Lisa haki ansan kissoineen pois. Emoparka oli niin kauhuissaan että oksensi kaiken ruokansa pitkin ansahäkkiä. No, eläinlääkärillä ei varmaan ole yhtään sen rennompi tunnelma. Onneksi oksenteleva kissa on nyt Lisan autotallissa, eikä meidän murheenamme.

Suuri pentujenpyydystysoperaatio suoritettiin niin, että häkkiin katettiin herkkuateria, sardiineja tomaattikastikkeella, ja häkin ovesta vedetiin naru koko takapihan halki keittiön ikkunaan. Sitten odoteltiin ja vitsailtiin että tämä koko homma on ihan kuin jostain reipashenkisestä poikakirjasta, eikä muuten varmasti tule onnistumaan. Muutaman tunnin päästä pennut kuitenkin ilmestyivät piilostaan sardiinintuoksun houkuttelemina, ja rohkeampi, oranssinen, meni edeltä häkkiin perehtymään tilanteeseen. Mies kurkki tapahtumien kulkua vessan ikkunasta, josta oli parempi näkyvyys, ja ohjeisti sieltä käsin minua. Minä seisoin naru kädessä keittiössä. Kun mustankirjavakin pentu oli lopulta uskaltautunut häkkiin sardiiniaterian ääreen, pläjäytin häkin oven narusta kiskaisemalla kiinni. Häkkiä talon alle sateensuojaan kantaessa oranssi kissa vielä luikahti auki lipsahtaneesta sivuovesta, mutta sieppasin hänet ninjamaisella ketteryydellä puskasta ja tuikkasin takaisin häkkiin. Niin pieniä ja suloisia kuin he ovatkin, ei ole epäilystäkään etteivät nämä kaverit ole villieläimiä.

Ethan ja hänen kaverinsa Max, joka oli kylässä, nimesivät pennut Larryksi ja Felixiksi. Jos osoittautuu että he ovat naaraita niin nimet voi sitten muuttaa Lauraksi ja Feliciaksi. Teimme niistä pentuburritoja niinkuin oli neuvottu, eli käärimme pennun pyyhkeeseen niin että pienet raapivat kynnet ovat paksun froteen sisällä, ja pidimme sylissä. Näin pentujen on määrä tottua ihmisen hajuun ja läheisyyteen. Voin kertoa että kuusiviikkoinen kulkukissanpentu ei helposti mene rullalle froteepyyhkeeseen, ja pystyy aivan kevyesti puremaan sormen verille nahkaisen työmaahanskan läpi. Minä menen tästä nyt sitten seuraavaksi vesikauhutestiin. Tervetuloa Oaklandiin. Osta talo, saat vesikauhun kaupan päälle.

Viime viikonloppu oli oikein tappaville sairauksille altistumisteemaviikonloppu. Olimme kissashown lisäksi Alexin organisoimina siivoamassa läheistä pikku puistoaukiota, St. Andrew's Plazaa. Se toimii lähinnä päihdemyymälänä, mutta aina yhtä ponteva Alex on päättänyt muuttaa senkin asian ja on perustanut toimikunnan ja syyllistänyt Oaklandin kaupungin avustamaan puiston kohennuksessa. Istutukset uudistetaan ja niiden betoniset reunat maalataan kauniin värisiksi. Ei siis kaupungin toimesta, vaan meidän veronmaksajien. Kaupunki lainaa kyllä armollisesti meille työkalut, vaikka sekin tietysti lemahtaa vaarallisesti sosialismilta täällä markkinatalouden riemuvoittolandiassa. Erilaiset kansalaisjärjestöt on rekrytoitu mukaan talkoisiin, ja Alex kierrättää siivoustalkoita aina vähän eri porukoiden kesken niin etteivät samat ihmiset aina joudu poimimaan crack-piipun siruja, ihmisen paskaa ja injektioneuloja puiston puskista. Jostakin syystä tällä kertaa mullan seasta löytyi myös puoli tusinaa golftiitä. Olen unettomina öinä huvikseni pohdistellut, mihin niitä on siellä tarvittu? Ei siellä aukiolla ihan pelkästään päihteitä käytetä, kyllä siellä myös muuten vaan oleskellaan, pelataan shakkia, soitetaan musiikkia, ja nähtävästi treenataan golflyöntejä, ehkäpä ohiajavan poliisiauton tuulilasiin tähdäten? Puiston vakkarit huumekauppiaat murjottivat talkoiden ajan kadun toisella puolella ja soittelivat kännykällä työnantajilleen että täällä on jotain idiootteja taas keräämässä roskia, myyntikiintiöt kusee. Tai näin ainakin kuvittelin heidän keskustelevan.

Puiston reunalla on käytettyjä kodinkoneita myyvä liike, joka on sen näköinen että minua ei ihan helposti saisi sinne sisälle ilman poliisisaattuetta. Kauppias, Aziz, osallistui myös puistotalkoisiin. Hänellä oli tosin hieman käynnistymisvaikeuksia kun hän oli vetäissyt sen verran tujut aamucrackit että hän oli ensimmäisen puoli tuntia aika vaikeasti ymmärrettävissä. Kovasti hän selitti jotain ja huitoi käsillään ja huusi ohikulkijoille, mutta mitä, se jäi hämärän peittoon. Sitten hän vähän selvisi ja innostui auttamaan, ja kiipesikin vikkelästi puuhun poistamaan oksille heitettyjä lenkkitossupareja. Ethankin metsästi niistä yhden haravalla, Johnin olkapäillä istuen. Mutta ylimmäiset lenkkitossut olisivat jääneet pyydystämättä, ellei kodinkonekauppias olisi piristeiden voimalla singahtanut puuhun kaikkien luonnon lakien vastaisen näköisesti. Sitten Aziz meni ostamaan talkooporukalle jäävettä ja karamelleja. Häntä ehkä vähän nolotti se aiempi sekaisuutensa. Se hyvä puoli siinä crackissa on, että sen vaikutus kestää hyvin vähän aikaa.

Onneksi meillä on ollut nyt tätä muuta puuhaa, koska Oaklandin kaupunki viivyttelee rakennuslupien kanssa. Se onkin ymmärrettävää, koska kaupungin parhaita tulolähteitä on se että keksitään rakennuslupia hakeville ihmisille kaikenlaisia lisälupia ja sivuprosesseja, joista kaikista menee tietenkin prosessointimaksu. Viimeksi jouduimme allekirjoittamaan paperin, jolla juhlallisesti lupasimme että emme rakenna talon kellariin kolmatta asuinkerrosta. Ei sinne sellaista voisikaan rakentaa, ainakaan meidän budjetilla, mutta se on tässä sivuseikka. Lisäksi Alex joutui tilaamaan rakennusinsinööriltä paperin, jossa insinööri totesi että rakennus on, toden totta, niinkuin tollokin huomaa, kaksikerroksinen. Salaista kolmatta kerrosta ei ole piilotettu minnekään vain insinöörin havaintokyvyn ulottuvissa olevaan paikkaan. Insinöörin pitää myös piirrellä tarkempi havainnekuva perustuksen korjaustöistä ja takapihan lisärakennuksesta, ja sitten pitäisi rakennusluvan irrota. Katsotaan keksivätkö rakennusviraston humoristit vielä jotain uusia jippoja, vai onko meillä ensi viikolla viimein luvat kädessä.

Pentukissojen emo on nyt ainakin testattu, eikä sillä ole rabiesta. Lääkärin mielestä minun ei kannata olla huolissani, koska pennuissa ei näy puremajälkiä. Vesikauhuinen pesukarhu tai muu villieläin ei luultavasti ole päässyt puraisemaan niitä. Ja en tiedä onko kyseinen Lisa rakastunut meidän mieheen vai mitä, mutta hän on luvannut pitää emokissan omalla maatilallaan johon hän kuulemma muutenkin adoptoi silloin tällöin kulkukissoja pois kaupungin pauhusta. Ja jos näistä kahdesta murhanhimoisesta pennusta ei enää tule kesykissoja, niin Lisa ottaa nekin sinne maaseudun rauhaan viettämään villikissanpäiviä. Sen paremmin ei oikein enää voi kodittomalle, ihmisiin luottamuksensa menettäneelle, ankarien katujen kasvattamalle katille käydä.

Kunhan minä en nyt tästä joudu verenvaihtoon vai mitä hoitoja niitä nyt vesikauhupotilaille annetaan, niin voidaan sanoa että tilanne etenee hitaasti joskin lupaavasti.

Kuvassa: "Team Shoes" - Aziz siinä esittelee saalistaan toisena vasemmalta. Kaikkein vasemmanpuolimmaisena, Azizin takana, on John, ja se vaalea teini on meidän Ethan.

Wednesday, December 8, 2010

Muuton hengelliset vaikutukset

Tämä muutto oli jotenkin helpompi kuin monet edelliset muutot. Ehkä se johtui vaan siitä, että suuri osa tavarasta vietiin varastoon eikä muuttoruljanssi huipentunut musertavaan laatikoidenpurkuruljanssiin. Vielä.


Annoin tämän muuton myös vaikuttaa eri tavalla kuin monet aiemmat muutot. En miettinyt niin paljoa sitä että sitten kun on muutettu, niin kaikki on "valmista". Kunhan tämä nyt tästä vielä, niin sitten. Tästä muutosta ei voinut seurata mitään valmista, koska remontti on vasta alkamassa. Saattoi rauhassa miettiä, mikä on tällä hetkellä tärkeää ja kuinka paljon oikeastaan käytän tätä ja iloitsen tuosta? Tavarat ovat minän jatkeita, ja niistä luopuminen on niinkuin luopuisi hiusmallista tai laihduttaisi. Minäkuva muuttuu.


Mietin myös kaikkia elämäni aikaisempia muuttoja. Ihan ensimmäistä muuttoa, lapsuudenkodista väliaikaiseen kotiin Lokalahden kuntaan, en oikein muista. Olimme Lokalahdella vain yhden talven, ja keväällä tuli seuraava muutto, Kiikkaan. Kiikan muuton aikaan isoisä ja isoäiti joutuivat auto-onnettomuuteen. Se oli viimeinen kesä ennen kuin aloitin koulunkäynnin. Muistan että olin kaverieni kanssa leikkimässä Lokalahden keskustassa isoilla kallioilla, ja olimme juuri nähneet käärmeen kun äiti tuli hakemaan minua. Yritin kertoa äidille käärmeestä, mutta hän ei halunnut kuunnella ja vei vakavan näköisenä minut mukanaan. Kotona sain kuulla että mamma ja pappa olivat ajaneet pikkufiatilla kolarin. Minun oli määrä olla autossa mukana, maatalousnäyttelymatkalla. Kukaan ei tiedä miksi isovanhemmat jättivät minut aamulla kotiinsa nukkumaan, vaikka olin siellä ihan tätä reissua varten. Olisin hyvin todennäköisesti kuollut kolarissa. Mamma ja pappa olivat sairaalassa. Muistan miten kävimme heitä katsomassa. Mamma oli täynnä tikkejä ja mustelmia. Pappa oli tajuton, mutta näytti muuten parempikuntoiselta. Ulkonäköön ei ollut luottamista, papan keuhkot olivat murskaantuneet auton rattia vasten ja hän kuoli sairaalaan. Minulla on muistikuva Jussi-sedästäni, joka tuijotti mamman verisiä, vääntyneitä silmälaseja ja purskahti itkuun. En ollut koskaan ennen nähnyt aikuisen itkevän. Papan kuoleman jälkeen mikään ei ollut enää koskaan samalla lailla.


Sitten muistan kun muutin pois Kiikan kotoa, Vammalaan Milja Nurmen kampaamon takahuoneeseen käymään lukion loppuun. Vanhempani muuttivat Nakkilaan isän työn perässä. (Mikähän siinä on että meidän perhe on aina onnistunut asumaan kunnissa, joilla on ihan tolkuttoman hölmöt nimet?) Minä en halunnut vaihtaa lukiota abiturienttivuonna, koska olin viimeinkin koulussa onnellinen. Kukaan ei kiusannut ja minulla oli kavereita. Jotenkin ehkä kuvittelin että vain Vammalassa minulla voi olla ystäviä, ja kaikissa muissa paikoissa asuu ihmisiä jotka sanovat minua kylähulluksi ja sekundaksi ja Laaksosen lesboksi. Vammalassakin kyllä kuulemma opettajapiireissä kannettiin huolta tästä yksin asumisestani ja oltiin vakuuttuneita että salaa asun yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. "Voi voi sitä Laaksosen tyttöä, niin oli lahjakkaan tuntuinen ja tällä lailla pilasi elämänsä", oli yhden kaverini opettajaisä julistanut. Varmaan hän tarkoitti hyvää, eikä tiennyt että elämäni ei ollut ollenkaan pilalla vaan oikein turvallista ja mukavaa. Siivosin hienon kampaamon aina viikonloppuna, ja pänttäsin ylioppilaskokeisiin, kuuntelin Nights of Iguanaa ja puhuin syvällisiä kavereideni kanssa. Halusin että abiturienttivuosi ei lopu koskaan. Lopulta mikään ei auttanut, kirjoitimme kaikki ylioppilaaksi ja useimmat lähtivät Vammalasta. Minä muutin ysikutosella Saabilla Turkuun käymään yliopistoa ja olin ihan masentunut ja pelkäsin että en saa koskaan enää ystäviä.


Amerikkaan olen muuttanut oikeastaan kolme kertaa, ensin Turun yliopiston stipendiaattina puoleksi vuodeksi, pian sen jälkeen pidemmäksi ajaksi käymään yliopiston loppuun, ja nyt viimeksi mieheni luokse tänne Kaliforniaan. Tapasin aikoinaan Johnin siellä Miami Universityssä, josta sain alemman korkeakoulututkinnon. Olimme molemmat töissä tiedekunnan tietokonehuoneessa. Ystäväni Grace oli ottanut minut sinne töihin vaikka en tiennyt tietokoneista yhtikäs mitään, koska hän arveli että olen melko nopea oppimaan. Niin olinkin. Kerran Grace piti sellaiset hauskat juhlat, joihin jokaisen piti ottaa mukaan joku teksti jonka halusi lukea toisille. Kaverimme Jeremy lausui erittäin hupaisan runon nimeltä "I am a Finn". Minä luin muistaakseni Tove Janssonia. Ne juhlat loppuivat siihen että minä ja John pussailimme Gracen olohuoneen lattialla. Johnin oltua kesän ajan eräoppaana, meidän piti jatkaa pussailuhommia syksyllä, mutta se yritys meni sitten jotenkin puihin. Molemmat seukkasimme lopulta tahoillamme muiden ihmisten kanssa ja muutenkin oli vähän kaikenlaista. (Kolme vuotta sitten häissämme Grace luki samaisen "I am a Finn"-runon ja antoi meille pullon viiniä, jota juotiin aikoinaan hänen juhlissaan.)


Amerikan muuttoni ovat olleet sellaisia matkalaukkumuuttoja, vaatteet ja kahvimuki mukaan ja menoksi. Yliopiston jälkeen muutin New Yorkiin junalla, koko maallinen omaisuuteni kahdessa matkalaukussa. Asuin pari päivää kaverin luona kunnes löysin tarpeeksi halvan asunnon Jersey Cityn puolelta, kahden hieman erikoisen homomiehen ja yhden heteroseksuaalisen hämäräherran kämppiksenä. Vuokra oli 75 dollaria kuussa, ja se hämäräherra oli mahdollisesti mafiaa paossa värjättyjen viiksiensä kanssa. Minä olin HBO Downtown Productionsilla työharjoittelussa, ottamassa kopioita, steadycam-operaattorin kaapelikaisana, hakemassa jääespressoja tuottajille jotka tärkeilivät kenkälaatikon kokoisten "matkapuhelintensa" kanssa, ja yleisesti tekemässä kaikkia paskahommia mitä TV-alalla teetetään ilmaisilla työharjoittelijoilla. Se oli ihanaa. Kannoin filkkalaatikoita pääni päällä helvetillisessä New Yorkin kesähelteessä ja tarjoilin Wu Tang Clanilaisille jäävettä. Tapasin Danny de Viton, Billy Crystalin ja Lassien. Olin hurmiossa kaikesta, ja kaikki työkaverit olivat minusta mielettömiä ja ihania. Lopulta rahat loppuivat ja palasin Suomeen, Nakkilan Essolle töihin.


Nakkilassa vanhempien luona vähän aikaa ihmeteltyäni hain Taikkiin ja muutin Helsinkiin töihin elokuvayhtiöön. Työtä löytyi lopulta yllättävän helposti, kun suosui tarpeeksi pieneen palkkaan. (Eräästä tunnetusta TV-tuotantoyhtiöstä minulle tosin kerrottiin että siellä ei ole koskaan kuultu mistään HBO:sta, koska "siellähän on tosi paljon kaikenlaisia pikkufirmoja siellä Amerikassa.") Asuin ensin perheystäviemme hirmuisen suuressa huoneistossa Kasarmitorin jugendlinnassa, kun he olivat muuttaneet ja asunto oli vielä heidän käytössään. Vanha kunnon Grace kävi siellä vieraanani. Minulla oli kuvauksista jääneet tuhat tulipunaista ruusua, ja perheystävämme poika tuli asuntoon saunomaan neljän kaverinsa kanssa. Tervetuloa Suomeen, sanoin Gracelle, tässä olisi kuutio punaisia ruusuja, seitsemän huonetta, keittiö ja sauna, ja viisi alastonta miestä.


Helsingissä muutin neljä kertaa, Kasarmitorilta Töölöön, sitten Töölöstä Krunikkaan, sitten Hakaniemeen, ja vielä kerran Töölöön. Krunikan kodin aikana asuin välillä Lontoossa puolitoista vuotta, kun olin Salattujen Elämien stooritiimissä. Olin tavallaan yksi niistä pahamaineisista ulkomaalaisista jotka yrittivät pilata Suomen nuorison televisiotuotantoa ohjailemalla. Meistä Lontoossa olleista suomalaisista ei Suomessa juurikaan puhuttu, ja jos olisin tiennyt sen mitä nyt tiedän niin olisin ollut siitä asiasta suunnattoman kiitollinen. Lontooseen en tehnyt mitään varsinaista muuttoa, minut pyydettiin sinne pariksi viikoksi. Viikot venyivät kuukausiksi ja kotiinpääsypyyntöihini ei tullut koskaan mitään selvää vastausta. Minä tavallaan totuin siihen Lontoo-elämään, hieno työsuhdeasunto ja hyvä palkka luonnollisesti auttoivat. Lontoon mediamaailmassa kaikki joivat koko ajan samppanjaa ja käyttivät jumalattoman hienoja vaatteita, ja minä sain onneksi tehdä töitä Emmerdale-, The Bill-, ja Eastenders-veteraanien kanssa, että työn puolesta oli hyvin opettavaista. Taikin lamauttava, opetukseton, henkinen autiomaa oli jäänyt taakse. Seminaarimatkat suuntautuivat viiden tähden hotelleihin. Kerran minulla oli Ranskan Rivieralla niin iso sänky että se oli ihan oikeasti isompi kuin koko Krunikan asuntoni. Samaan aikaan kukat kuolivat Krunikassa, parisuhde kuoli kun "kasvoimme erillemme" ja minä ehkä vähän kuolin henkisesti siihen kaikkeen saippuaan. Muutenkin olen Diana Vreelandin kanssa samaa mieltä, että "the best thing about London is Paris," enkä ole kaivannut poismuuttoni jälkeen Lontooseen edes lomalle.


Hakaniemeen muutto oli ehkä Helsingin muutoista merkittävin, opiskelijayksiö vaihtui oikeaksi asunnoksi ja minä elin intensiivistä vaihetta, ammatillisesti ja muutenkin. Aina oli kiire, aina oli jossain bileet, ja minulla oli hyvä polkupyörä. Olin kuolettavasti rakastunut, yleensä pariin kolmeen ihmiseen yhtäaikaa. Kirjoitin viikonloppuisin näytelmää ja espanjankurssinkin ehdin käydä jossain vaiheessa. Kalustin kotiani innostuneesti, kun minulla viimein oli itse valikoitu koti johon mahtui kalusteita. Muistan miten minua melkein huimasi kun ostin veronpalautusrahoilla nahkasohvan yhdestä Hämeentien huonekalukaupasta, jossa se oli ollut mallikappaleena. Elämäni ensimmäinen oikea sohva. Julistin että tämä on kuin avioliitto, tämä sohva minulla on ainakin seuraavat 30 vuotta.


Sitten tuli semmoinen vaihe, että päätin ruveta aikuiseksi ja siirtyä elämässä eteenpäin. Ajattelin että ehkä en löydä koskaan elämänkumppania, mutta ainakin ostan oman asunnon. Varasin huoneen, keittiön ja makuualkovin Arabianrrannan uudiskohteesta ja muutin pikkuruiseen kimppakämpään uudisasunnon valmistumista odottamaan. Möin kamaa pois kirpputorilla ja varastoin loput. Oli mukava päästä pois kimppakämpän ahtaudesta, ulkomaille kirjailijaresidenssiin. Sillä matkalla tapasin uudelleen Johnin, joka oli tällä välin ehtinyt mennä naimisiin, muuttaa Kaliforniaan, ja erota. Söimme illallista, yksi asia johti toiseen, ja seuraavaksi olimme Meksikossa. Arabianrannan kämppä valmistui, mutta siinä vaiheessa minä pakkasin taas matkalaukkuja ja möin tavaraa kirpputorilla. Se 30-vuotinen nahkasohva jäi uuteen asuntooni, jonka vuokrasin italialaiselle insinöörille. Siellä se taitaa olla vieläkin, insinööri osti asunnon minulta lopulta tavaroineen päivineen.


Ja minä olen nyt täällä Oaklandissa ja minulla on taas uusi sohva, mutta enää en ajattele että minulla olisi se seuraavat 30 vuotta. Olemme täällä nyt jonkun aikaa, mutta sitten luultavasti muutamme taas, toivottavasti joskus vielä myös Suomeen. Joka muutossa jotain minusta on jäänyt, ja jotain tullut mukaan. Uudessa paikassa olen nähnyt itseni uudesta kulmasta, ja oppinut että ahaa, minä saatan olla ihan ookoo tyyppi enkä mikään kylähullu, tai että minulla voi olla oma sohva, sellainen kuin itse haluan. Tai että minä voin myydä sen sohvan ja melkein kaikki muutkin tavarani, ja silti kaikki olennainen jää jäljelle. Tai että voin ryhtyä äitipuoleksi, ja asua Oaklandin köyhälistöalueella erilaisuutta pahemmin pelkäämättä.


Nyt kun luen tätä listaa muutoistani ja muutoksistani, huomaan että yksi koti jäi mainitsematta: se on tämä mikä on kulkenut mukana Kiikan ajoista lähtien, eli kirjoittaminen. Sen kodin järjestän ja sisustan aina uudelleen, ja se kestää maanjäristyksiä ja säätiloja kevyesti. Siinä kodissa on asunut monta minää, pidetty monta minäkriisiä, ja koettu syvää surua ja suurta onnea ja iloa. Unissani ja mielikuvissani esiintyy usein telttoja, ehkä siksi että niihin kiteytyy matkassa mukana olevan kodin ajatus. Ja yksi pahimmista peloistani on telttamurhaaja, mutta siitä ehkä enemmän joskus toisella kertaa.

Friday, December 3, 2010

Uusi ruokakauppa, ja Alex televisiossa


Nyt on meidän nurkille avattu oikea ruokakauppa, jossa ei myydä viinaa ollenkaan. Tämä on suurtapaus - Länsi-Oaklandin toinen ruokakauppa, ja kävelymatkan päässä meiltä! Tällä uutisvideolla haastatellaan myös taloprojektipäällikköämme Alexia - se komea parransänkinen kaveri punaisessa puserossa.

Friday, November 26, 2010

Sekavia mielentiloja, kulkukissoja, kurpitsan syöntiä, ja kaiken kaikkiaan tilanne päällä



Arvoisa sinivalkoinen kisayleisö, raportoin täältä muuttolaatikoiden keskeltä. Järkeni olen jo menettänyt, ja seuraavaksi lähtee taju. Takapihan ulkorakennuksesta, johon meidän oli määrä muuttaa, ei ole tietoakaan. Kuulemma nämä tämmöiset hommat aina myöhästyy. Ihmettelen hieman, että miksei sitä myöhästymistä voi ottaa saman tien huomioon? Miksi pitää olettaa että asiat tapahtuvat näpsäkän nopeasti, jos kerran ihan hyvin tiedetään että eivätpäs tapahdu? No ei siinä mitään. Rakennus tulee kun tulee. Ei tässä olla kuin kuukausi vasta aikataulusta myöhässä ennen kuin projektia on aloitettukaan, rakennushommissa se ei ole kuulemma vielä mitään. "Rakennuslupa-asioiden nopeuttaja" on lunastanut shekkimme ja näiden käteisvarojen avulla kuulemma rakennuslupa-asiat siellä juuri nopeutuvat ja lutviutuvat parhaillaan, tervetuloa kehitysmaahan. Pikkasen pitää jonkun Alexin tutun insinöörin vähän vaan laittaa nimiä joihinkin papereihin joissa lupaillaan talon perustuksesta jotain jonka paikkansa pitävyydestä minulla ei ole tietoa. Minä olen aivan tyyni. Onneksi siellä on talo, jossa on seinät ja katto, että sinne voi sikäli muuttaa. Ylihuomenna. Mainitsinko jo että olen aivan tyyni?

John purkaa Votinaattoria, jonka hän rakensi taiderahoitustuppervaarabileisiin jotka pidimme kesällä. Votinaattorin avulla bilevieraat saivat äänestää mieleistään kuudesta taideprojektista, joiden tekijät olivat esitelleet suunnitelmansa tarjoilun ja musiikin lomassa. Bileiden lipputulo meni lyhentämättömänä äänestyksen voittajalle. Nyt ihmetellään, mihin piruun tuokin härveli pannaan. Niihinkin bileisiin meni omaa rahaa. Ei pitäisi niin paljon järjestellä kaikkea. Ei pitäisi innostua niin helposti uusista asioista. Ei ehkä pitäisi ostella kaikenmaailman taloja.

Ahaa, nyt tuli joku mies hakemaan lapsipuolen sänkyä. Se on liian iso uuteen kotiin ja ilmoitimme paikallisessa Keltaisessa Pörssissä että sen saa ilmaiseksi kun tulee hakemaan. Ikeasta haettiin uusi kerrossänky jonka alakerrassa on kirjoituspöytä. Mies ja John kantavat tuossa juuri patjaa pihalle, miehen pitää tulla uudestaan hakemaan runkoa ja aluspatjaa, kun hänen pakettiauton omistava kaverinsa oli tehnyt oharin. Huomaan että seuraan tätä kaikkea jotenkin ihan ulkopuolisena. Vein juuri pääkallon taloyhtiön kierrätyshyllylle. Muovisen, melko aidon näköisen kallon nimi oli Marvin, se ostettiin kerran Halloween-koristeeksi. Marvin ei nyt tule mukaan uuteen kotiin. Marvinin kohdalla menee raja.

Uuden kodin takapihalta löytyi kulkukissan pesä. John löysi ensin keskiviikkona yhden sokean, tosi huonokuntoisen, noin 9-viikkoisen kissanpennun keskeltä pihaa hortoilemasta. Hän vei sen löytöeläintaloon, jossa se valitettavasti jouduttiin lopettamaan koska sillä oli ylipääsemättömiä neurologisia ongelmia tartuntatautien lisäksi. Menimme katsomaan, löytyykö pentuja lisää, ja löytyihän niitä. Ainakin yksi, ellei kaksi pentua ja surkean näköinen emokissa. Ne piileskelevät ison puukasan alla. Olen nyt kahtena päivänä vienyt sinne kissanruokaa, emonmaidonvastiketta ja pentujen runsaskalorista ravintolisää. Ja vettä, emokissalla on luultavasti aikamoinen nestehukka. Kaikki oli ainakin tänään syöty ja juotu. Meidän yhden naapurin kaveri on eläinhoitaja ja tarjoaa sellaista palvelua että hän pyydystää ansalla kulkukissoja ja vie leikattavaksi tuonne SPCA:n ilmaiselle kulkukissojen kastrointiklinikalle. Naapuri ottaa tähän ystäväänsä yhteyttä. Luultavasti kävi niinkin onnekkaasti, että näin löytyi ihminen joka osaa auttaa ja tietää mikä on paras paikka toimittaa niin emo kuin pennut, niin että niillä on jonkinlainen mahdollisuus jäädä henkiin. Pennut ovat niin pieniä että ne voi vielä kesyttää kotikissoiksi. Onko tämä joku merkki? Onko se huono vai hyvä enne? Ehkä se ei ole enne muusta kuin siitä että pakkaaminen on pahasti kesken. Kissasavotta vei keskiviikon.

Eilen oli kiitospäivä. Vietimme viimeisen juhlapäivän täällä vanhassa kodissa. En ole kalkkunan ystävä, eivätkä mies ja poikakaan onneksi sitä suuresti kaivanneet. Päätimme syödä kasvisaterian: sieni-tempehviillokkia, briossi-viikuna-kastanjatäytettä (jonka olisi siis voinut laittaa sen kalkkunan sisälle, mutta joka oli ilmankin ihanaa), hunajapaahdettuja kurpitsaviipaleita, ja greippi-avokadosalaattia. Tapojen mukaisesti juttelimme aterialla siitä, mistä kaikesta olemme kiitollisia: terveydestä ja työstä ja koulusta ja ystävistä ja sukulaisista. Ja kummilapsista. Ja lemmikeistä. Ja ruoasta. Ja talosta. Ja siihen kuuluvista kissoista, joilla kävi säkä kun me löysimme heidät eikä joku muu. Ja Alexista, jonka aikatauluihin ei ole välttämättä paljon luottamista mutta johon me silti edelleen luotamme. Ja uusista kodinkoneista, jotka ostettiin viikonloppuna. Tämä blogi saattaa kuulostaa siltä että voivottelen aika paljon. Mutta kyllä minä ihan oikeasti olen kiitollinen ja innostunut ja viimeksi saanut pakkomielteen kauniin värisiksi maalatuista sisäkatoista. Ja niistä uusista kodinkoneista minä olen tavattoman kiitollinen. Vanhempani ostivat meille joululahjaksi hellan. Meillä saattaa olla aluksi uudessa kodissa muuten melko primitiiviset olosuhteet, mutta onpas meillä silti ihkauudet ja aika hienot jääkaappipakastin, astianpesukone ja hella. Boschilta, tarjouksesta nääs.

Semmoinen juttu oli Tampereen kuuluisasta Vikkulan kaupasta. Yksi tuttavani oli siellä ihmetellyt juuston halpuutta, että onkohan se vähän vanhaa tai muuten viallista? Kauppias otti rasvaiset silmälasit nenältään ja pyyhkeili niitä aikansa, aseteli takaisin paikalleen ja tihrusti sitten sitä edullista juustoa. Ja sanoi että "Se on tarjouksesa, nääs".

John ilmoitti juuri, että kun Votinaattori on purettu niin me mennään ravintolaan syömään ja teeskennellään ettei meillä ole muutosta tietoakaan. Taidan vaihtaa puhtaan ja kauniimman paidan päälle, ja tähän päätänkin nyt raporttini täältä.

Wednesday, November 3, 2010

Miten saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, tai sitten et


Täällä San Franciscon lahtiseudulla on ollut rankka viikko, kun on jännitetty vaalituloksia ja baseball-"maailmanmestaruuskisoja". San Francisco Giants voitti kyseisen mestaruuden, ja siitä on nyt riemuittu monta päivää. Minä en siitä hommasta ymmärrä yhtään mitään, mutta kuulemma minun kuuluisi kannattaa Oakland Athleticsia. Ei sekään ole mikään huono joukkue, voittanut monta mestaruutta 70-luvulla. Heidän valmentajansa Billy Beane on oikein kirjoittanut kirjan siitä, miten vähillä varoilla luodaan resursseja. Se varmaan kannattaisi lukea taloremonttia silmällä pitäen. Brad Pitt esittää Beanea kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa, joka epäilemättä myös on luotu mitä säästeliäimmin ja pienin resurssein.

Kalifornian kuvernööriksi valittiin demokraatti Jerry Brown, joka on kova jätkä. Hän toimi Oaklandin kaupunginjohtajana 1999-2007, sen lisäksi että on jo kerran ollut osavaltion kuvernöörinä 70-80 -lukujen taitteessa. Tämänkertaisen vaalikampanjan hauskin episodi oli se, kun Brownin kilpailija Meg Whitman muisteli, miten hän muutti 30 vuotta sitten Kaliforniaan. Täällä oli silloin Whitmanin mukaan kaikki ihanasti. Voisipa Kalifornia vielä joskus nousta vastaavaan loistoon. Brownin kampanja leikkasi heti siitä puhetilaisuusvideosta mainoksen, jossa kysyttiin että arvatkaas muuten kuka oli silloin Kalifornian kuvernöörinä? Jerrypä juuri.

Brown valittiin Oaklandin kaupunginjohtajaksi sitoutumattomien listalta, saatuaan pahemman kerran turpaansa vuoden -92 presidentinvaalien esivaaleissa. Ne vaalithan voitti silloin Bill Clinton. Brown tuli Oaklandiin käynnistämään poliittisen uransa uudelleen ja julisti niin demokraatit kuin republikaanit korruptoituneeksi paskaporukaksi. Hän pani Oaklandin rempallaan olevat asiat uuteen uskoon. Hän järjesti kaupunginjohtajalle huomattavasti enemmän valtaa, ja käytti sitten sitä valtaa ja hyviä suhteitaan houkutellakseen Oaklandiin uusia investointeja ja aloittaakseen erilaisia elvytysprojekteja. Kiitos Brownin, mm. keskustan hieno Fox Theater ja satama-alueen tuntumassa sijaitseva Jack Londonin aukio uudistettiin, ja molemmat ovat nyt suosittuja käyntikohteita.

Minä en usko hetkeäkään, etteikö Jerry Brown olisi tasan yhtä korruptoitunut kuin useimmat muutkin ammattipoliitikot, mutta hän vaikuttaa aikaansaavalta kaverilta. Kalifornian talous on aivan sekaisin, kun demokraatit eivät anna pienentää sosiaalimenoja ja republikaanit eivät anna maksaa niitä menoja veroja nostamalla. Näissä vaaleissa menestyi myös kansanäänestys siitä, että osavaltion budjetti voidaan hyväksyä yksinkertaisella enemmistöllä eikä siihen tarvita enää 2/3 määräenemmistöä. (Budjettihommista ei tullut ikinä mitään kun republikaanit saivat aina kokoon sen himpun verran yli 1/3 äänistä.) Demokraattikuvernöörin valinta ja budjettisääntömuutos yhdessä mahdollistavat sen, että vahvasti demokraattivetoinen osavaltio pääsee ottamaan monta askelta vasemmalle. Jos budjettia ei saada korjattua tai veroja nostetaan liikaa, demokraatit kärsivät myös yksin seuraukset.

Oaklandin ensimmäiseksi naiskaupunginjohtajaksi valittiin tiukan kisan jälkeen valtuuston jäsen Jean Quan. Hänen vahvin vastaehdokkaansa oli Don Perata, jonka monet olettivat ilman muuta voittavan. Peratan korruptio- ja rahanpesuskandaaleita on tutkittu oikein FBI:tä myöten, mutta mitään syytteitä ei ole saatu nostettua. Hän olisi ollut minusta hyvin sopiva ehdokas. Tuolla Oaklandin kaupungin hallinnossa häärii niin paatunutta porukkaa, että siellä on rehellisen ihmisen varmasti melko mahdoton pärjätä. Toivottavasti Jean Quan on tarpeeksi kepuli nainen.

Edellinen kaupunginjohtaja Ron Dellums oli aikoinaan tiukka heikompien oikeuksen puolustaja, ja menestyi erinomaisesti Yhdysvaltain kongressijäsenenä. Oaklandiin tultuaan hän päätti että erilaisten kaupungin johtoportaaseen kiivenneiden konnien ja heidän hännystelijöidensä muodostamien klikkien pitää luopua valtapiireistään ja ryhtyä yhteistyöhön. Konnat ja hännystelijät olivat asiasta eri mieltä, ja lopulta kaikki vihasivat Dellumsia. Dellums yritti hääriä paitsiossa yksinään, mutta vaikutti lopulta lähinnä väsähtäneeltä höhelöltä.

Dellumsin maine mustaantui lopullisesti kun hän ei millään meinannut uskaltaa erottaa kaupungin talousjohtaja Deborah Edgerlyä, joka syyllistyi mitä hämärimpiin puuhiin. Ensin Edgerly uhkaili erästä passipoliisia viranmenetyksellä. Tämä poliisi oli ottanut kiinni liikenneosastolla työskennelleen Edgerlyn sukulaisen, jonka mielestä oli kätevää pitää katkaistua haulikkoa kaupungin viherosaston pakettiauton etupenkillä. Poliisipäällikkö ei antanut Edgerlylle periksi, koska laitoksella oli menossa suuri, monen päällikön karriääriä edistävä jengioperaatio. Se operaatio taas melkein meni metsään, koska Edgerly varoitti tätä sukulaistaan, joka varoitti niitä jengiläisiä, että kohta käy heikosti. Lopulta paljastui, että Edgerly oli ottanut yli 40 omaa sukulaistaan kaupungille hyväpalkkaisiin hommiin. Pari näistä sukulaisista ei koskaan edes ilmestynyt työpaikalle, nosti vain palkkaa. Yhtä Edgerlyn sukulaista varten oli jouduttu muuttamaan poliisilaitoksen ohjesääntöä, kun tämä sukulainen ei millään läpäissyt pääsykoetta. Se piti periaatteessa läpäistä yhdellä yrittämällä, mutta Edgerlyn serkkutyttö joutui yrittämään neljä kertaa ennen kuin onnistui – ja joka kerta piti ensin muuttaa sääntöjä. Minua ihmetytti tässä koko hommassa erityisesti se, että jollain ihmisellä on 40 sukulaista jotka kaikki asuvat samassa kaupungissa.


Minäkin meinasin mennä mukaan Oaklandin kunnallispolitiikkaan hetkellisessä mielenhäiriössä. Täällä on sellainen WOPAC, eli West Oakland Project Area Committee. Se on lautakunta joka jakaa vuosittain 4 miljoonaa dollaria avustusvaroja erilaisille Länsi-Oaklandia hyödyttäville projekteille. Meidän lähialueemme edustajapaikka vapautui, ja pari naapuria ehdotti että hae sinä sitä. WOPACiin ei ollut aikaisemmin mitään erityistä tunkua ja halukkaat pääsivät sinne kai ihan läpihuutojuttuna. Mutta juuri pari vuotta sitten WOPACin profiili oli jotenkin noussut. Kyseessä ei enää ollutkaan kuvittelemani lautakunta joissa naapurit harrastuksenomaisesti arvioivat, onko erilaisista projekteista heidän kulmakunnalleen jotakin todellista hyötyä. WOPAC näyttäytyi joillekin ihmisille poliittisen uran ponnahduslautana. Minulla oli lopulta kolme erittäin kunnianhimoista vastaehdokasta. Valintakokous oli melkein yhtä järkyttävä tilaisuus kuin se kun minua kerran, itselleni täysin hämärän peittoon jääneestä syystä, ehdotettiin Suomen Penin hallitukseen. (Suomen Pen voisi olla suoraan joku Oaklandin kaupunginhallituksen alajaosto, siellä pelaavat sen verran kovat luut sen verran kovaa peliä. Jaossa ei ole edes rahaa eikä todellista valtaa. Todella patologista touhua.)

WOPACin valintakokouksessa suurimman huomion puoleensa veti muuan Marcel Diallo ja hänen porukkansa, jotka aseuttuivat kädet puuskassa huoneen seinustoille. Isoja kavereita, tusinan verran. Marcelilla on joissakin piireissä sellainen maine että hän ei pahemmin välitä valkoihoisista. Hän on ottanut voimakkaasti kantaa gentrifikaatioon ja pyrkinyt perustamaan tuonne Lower Bottomsiin kulttuuriyhteisöä joka ei nojaisi keskiluokkaisiin valkoihoisiin yleisönään ja tekijöinään. Yksi vastaehdokkaistani oli nuori latinoamerikkalainen politiikan aktiivi, jota Marcel vihaa ilmeisesti sydämensä pohjasta. Myöhempien aikojen Mustat Pantterit asettuivat sen vuoksi lähinnä meikäläisen taustavoimiksi. Eikä se ollut edes oudointa mitä siellä tapahtui. Komiteaan kuuluva noin 90-vuotias täti haukkui minut aivan pystyyn vaikka oli selvää, että hän ei ollut kuullut sanaakaan siitä mitä itseni esitellessäni sanoin. (Hän oli hetkeä aikaisemmin äänestänyt eräästä tukihakemuksesta ja sitten väittänyt että ei hän mitään äänestänyt, eikä koko äänestystä ollut edes tapahtunut.) Latinopoliitikko-vastaehdokkaani julisti että hänet pitää ottaa lautakuntaan, koska hän on muiden avujensa lisäksi homoseksuaali. Marcel Diallo piti melkein 40-minuuttisen tulikivenkatuisen puheen, vaikka hänen olisi kuulunut odottaa kokouksen lopussa olevaa yleisöosuutta. Diallon puheen pääsisältö oli se, että tämä latinomies oli oikein varsinainen paholainen joka ainoastaan haluaa luoda poliittista uraa köyhälistöalueen kustannuksella ja on muutenkin täysin paska tyyppi. Joku taidegallerian omistaja puuttui siinä vaiheessa puheeseen ja luki ääneen pitkän valituskirjelmän siitä, miten Marcel Diallo on uhkaillut häntä rasistisesti, koska hän on valkoihoinen. Sitten Marcel piti taas pitkän puheen ja haukkui tämän galleristin maanrakoon. Yksi yleisössä istunut mies tunki yllättäen mukaan ehdokkaaksi vaikka ei ollut ilmoittautunut koko kisaan. Hän puhui pitkään ja sekavasti omista saavutuksistaan, vaikka ei varsinaisesti asunut koko alueella josta lautakunnan jäseniä etsittiin. Ei täällä asu muuten myöskään se nuori latinomies. Hän oli hiljattain liittynyt johonkin hyväntekeväisyysorganisaatioon joka ei sekään varsinaisesti sijaitse alueella, mutta on jossain melko lähellä, joten hän haki jäsenyyttä sen nojalla.

Kokouksesta ei lopulta tullut oikein mitään, ja uuden jäsenen valintaa päätettiin lykätä kuukaudella. Minä päätin että tämä riitti minulle, ja vedin ehdokkuuteni pois. Ei voi kuin kuvitella, missä kaikessa ihminen joutuu olemaan mukana että pääsee politiikassa jonnekin kaupunginjohtaja- tai kuvernööritasolle. Minä en pärjännyt edes Suomen Penissä, mitä minä oikein kuvittelin touhuavani jossain Oaklandissa jossa pikkulapsetkin ovat järjestään minua tylympiä tyyppejä? Käytän vähäisen vapaa-aikani muuhun, koska elämä on lyhyt ja kunnallispolitiikka, tuo kreikkalaisten draamojen näyttämö, on paljon hauskempi ilmiö käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna.

Tuesday, October 26, 2010

Uudelleenajateltu yläkerta


Meidän talossa oli alunperin kaksi asuntoa. Yläkertaan kuljettiin ovesta jonka paikka näkyy vieläkin tuossa missä on yläkerrassa tuollainen pieni ikkuna. Ovi on tukittu, ja sen edessä on vieläkin kohta johon on tullut ulkokautta portaat.

Joskus 60-luvulla kaksi asuntoa yhdistettiin ja alakertaan lisäiltiin kaikenmaailman lisäosia. Ne on toinen toistaan huonommin rakennettu. Huonous etenee progressiivisesti tässä kuvassa vasemmalta oikealle. Yläkerta pilattiin portaikolla jonka ylätasanteelle mahtuisi ruotsinlaivan tanssilattia. Tasanteen vieressä on pieni vaivainen huone jossa on yksi ikkuna, johon kyllä mahtuu sänky mutta ei sen lisäksi komeroa. Toinen huoneista on vähän isompi ja valoisampi, mutta siitäkin on lohkaistu iso osa kylppärille, jonka kannattaisi oikeastaan olla ihan eri paikassa.

Alex on nyt onnistuneesti ratkaissut kaikki nämä ongelmat, mutta meiltä loppuvat seuraavaksi rahat. Nyt seuraa ohjelmassa budjettipalaveri. Minun puolestani voidaan aivan hyvin hankkia käytetyt kodinkoneet jos nuo hukkaneliöt saadaan jotenkin pelastetuksi. Kaivetaan lankkulattia esiin ja unohdetaan bambupinnoitteet. Onneksi meillä on jo pesukone! Mistähän muusta sitä vielä voisi säästää. Pitää ehkä hankkia kanoja ja pupuja lihakarjaksi, niinkuin se urbaanifarmarinainen josta aikaisemmin kerroin. Itseasiassa kyseinen urbaanitila on lähellä uutta kotiamme, ehkä minä pääsen sinne piiaksi ja saan meille kananmunat ilmaiseksi. Onneksi on Craigslist, sieltä saa kaikkea halvalla.

Monday, October 25, 2010

Nerouden ylitsevuotavaisuutta ei voi estää


Alex lähetti alakerran uuden pohjapiirroksen. Se on aivan NEROKAS. Sitä voi klikkaamalla tarkastella hieman lähemmin - alempi, mustavalkoinen piirros on se uudistettu versio, vaikka siinä lukee vahingossa "existing." Pohjapiirroksessa on kaikki mitä toivoimme, ja rapiat päälle. Olen erityisen hurmiossa sisä-ulkosuihkusta, sen Alex lisäsi varmaan siksi kun kerran vaahtosin tuttavamme talosta jossa on sellainen. Seinä vaan vedetään syrjään, ja huu, suihkun ottaminen tapahtuu ulkosalla. Se on täällä Kalifornian säätiloissa aivan ihana juttu, ja erityisen kätevä sitten kun asennamme takapihalle kylpypaljun. Paljuilun jälkeen on kiva suihkutella ilman että täytyy mennä vettävaluvana sisälle ensin.

Huomenna mennään mittaamaan yläkerta. Eilen ostettiin sohva vanhantavarankaupasta. Huihui, tilanne etenee.

Friday, October 22, 2010

Insinöörin kriisi (osa yksi)

Johnille päsähti eilen illalla kriisi päälle. Olimme menossa San Franciscoon Popsceneen katsomaan Delphic-nimistä, nerokasta englantilaisbändiä, kun se iski. Normaalisti niin leppoisa ja ujonpuoleinen mieheni oli yhtäkkiä aivan känkkäränkkä. Hän murjotti ja oli hyvin uhriutunut. Häntä ei oltu kuunneltu tarpeeksi talonsuunnitteluasioissa, eikä hän mielestään osannut hoitaa suhdettaan Alexiin. Sitäpaitsi uuden talon takapihalle rakennettavasta lisärakennuksesta tulee luultavasti juuri sellainen mitä John ei nimenomaan ollenkaan halua.

Tässä välissä kannattanee mainita että suunnitelmat ovat nyt muuttuneet siten, että takapihan uudisrakennus rakennetaan ihan ensimmäiseksi. Alexin mukaan puolessatoista kuukaudessa. Ja sinne me sitten muutamme, odottamaan että päärakennuksen remontti valmistuu. Tähän suunnitelmaan meillä luotetaan niinkin paljon, että sanoimme nykyisen kämpän vuokrasopimuksen irti sunnuntaina. Sulaa hulluutta? Melko varmaan. Ei ole ensimmäinen kerta tässä perheessä.

Alex häärii remonttimestarinamme jostain käsittämättömästä syystä hyvää hyvyyttään. Hän ei ota siitä hommasta mitään palkkaa. Oletettavasti on hänen etunsa, että tämän kulmakunnan kiinteistöjä remontoidaan ja niiden arvo nousee, koska hän omistaa niitä kaksitoista kappaletta. Mutta silti. Uskomaton ystävänpalvelus.

Alex ja hänen miesystävänsä Chris tuottavat omaan laskuunsa monenlaisia palveluita. He ovat esimerkiksi istuttaneet kauhean tukun puita katujen varsille, niin tässä meidän korttelissa kuin kaikkialla missä heillä on kiinteistö. Heidän palkkaamansa työntekijät myös lakaisevat katuja, hoitavat istutuksia, ja siistivät puistikoita. Tämä Oaklandin kaupunki on sillä lailla markkinatalouden riemuvoitto, että täällä siistitään verovaroilla vain paremman väen kaupunginosat. Ghettolaisten nurkista voi säästää, ja niillä rahoilla maksetaan sitten esimerkiksi kaupungin palkanlaskijalle melkein 150 tuhannen dollarin vuosipalkkaa. Jos joku ihmettelee, miksi amerikkalaiset eivät usko julkiseen talouteen, niin se johtuu siitä että julkinen talous on tässä maassa korruptoitunut banaanivaltion tasolle. No, se siitä nyt tällä erää. Kerron joskus lisää lyhyeksi jääneestä seikkailustani kunnallispolitiikan pariin. Käytännössä tilanne on siis se, että jos täällä Oaklandissa haluaa jotain saada aikaiseksi niin parasta on tehdä se itse. Ja Alex tekee. Ja siinä sivussa remontoi meille talon.

Me maksamme tietenkin remonttiporukalle työstä. Olemme tavanneet heidät jo useamman kerran Alexin eri kiinteistöjen tupareissa. Tuleva sähkömiehemme Gerardo tekee niitä ihanan tulisia katkarapuja, joista aiemmin kerroin. Remonttimiehet ovat kaikki kotoisin Meksikon maasta, ja minä en ainakaan aio kysellä keneltäkään mitään papereita. Alexilla on myös joku tyyppi kaupungin rakennusvirastossa joka pystyy "nopeuttamaan" erilaisten lupien käsittelemisiä. Siitäkään minä en aio kysyä yhtään mitään, että millä lailla niitä nopeutetaan. Varmaan joku kiva kaveri siellä nopeuttelee rakennuslupaprosesseja ihan silkkaa reiluuttaan.

Istuimme Johnin kanssa autossa Popscenen ulkopuolella ja keskustelimme siitä, mikä häntä nyt tässä kaikessa niin ahdistaa. Siis sen lisäksi että koko suunnitelma kaikkine alasuunnitelmineen on enemmän kuin vähän tuulesta temmattu. Miten niin ei ole kuunneltu? Alex nyt muuttaa suunnitelmaa joka kerta kun me tavataan, mutta eikö siihen nyt ole jo totuttu? Tämä on orgaaninen prosessi. Siinä määrin orgaaninen että tästä koko ideasta voisi myös käyttää sellaista sanaa kuin pähkähullu. Se on ollut tiedossa alusta pitäen. Mikä nyt siis juuri eilen oli muuttunut?

Lopulta John päätteli itse että kyseessä on ahdistuksensekainen kiitollisuudentunne. John ei ole tottunut jättiläismäisiin ystävänpalveluksiin. Hänellä on sellainen tunne että hän ei saa pyytää Alexilta mitään, koska hän on jo valmiiksi niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Samalla häntä ottaa kaaliin ja ahdistaa ja tuntuu, että ei hallitse tilannetta.

Jos me maksaisimme Alexille sen palkan mikä hänelle tästä kaikesta kuuluisi, meillä ei olisi varaa koko projektiin. Ja koska me emme maksa, niin meillä ei ole samanlaista valtaa kuin olisi palkolliseen.

Hirveää riskipeliä. Miten käy meidän ja Alexin ystävyyden? Miten käy taloremontin? Miten käy insinöörin mielenterveyden?

Keskusteltuamme asiasta pitkään, John lopulta rauhoittui. Tänään hän soitti Alexille ja jutteli siitä, että ei oikein nyt tiedä miten päin tässä olisi ja miten pyytäisi muutoksia suunnitelmiin. Keskustelu oli kai mennyt ihan hyvin, ja ulkorakennukseen olisi nyt tulossa se verstas mitä ilman John ei voi elää. (Minä en kyllä ymmärrä millä vapaa-ajalla hän aikoo siellä verstaassaan hääriä, mutta miehen on saatava ne höyläpenkit mitä miehen on saatava. En aio väittää vastaan, koska maailmassa on asioita joihin ei kannata väittää vastaan.)

Minulla on itselläni on oudon tyyni tunne. Johan tässä on myyty koko maallinen omaisuus kertaalleen ja muutettu uuteen maahan tyhjän päälle. Yksi tyhjästä polkaistu ulkorakennus ja taivaanrantaan maalattu taloremontti ei tunnu enää varsinaisesti missään. (Tai siis ei ainakaan tällä viikolla tunnu.)

Tämmöisissä tunnelmissa tällä kertaa.

Kuva: Insinööri tanssii baaritiskillä omissa häissään.

Friday, October 15, 2010

Ohjeita suomalaisille elokuvakriitikoille amerikkalaisten elokuvien arvostelemista varten

Ihan aluksi kannattaa haukkua amerikkalaiset reality-sarjat tai jokin muu amerikkalainen ilmiö jolla ei ole arvosteltavan elokuvan kanssa mitään tekemistä. Tämä on hyvä muistaa erityisesti silloin, jos on sattunut pitämään elokuvasta. Nimittäin muuten on vaarana se, että jos mainitsee pitävänsä jostakin yhdestä amerikkalaisesta asiasta niin sitten aletaan heti pitää kriitikittömänä Amerikanpalvojana, ja siinä menee koko intellektuaalinen vaikutelma pilalle. Sen verran kriitikonkin kannattaa ottaa amerikkalaisilta oppia, että muistaa aina luovansa ennen kaikkea omaa brändiään ja vaikutelmaa omasta itsestään, ja sen vaikutelman on oltava myyvä niitä markkinoita varten joille brändi on tarkoitettu.

Seuraavaksi on hyvä puhua elokuvan näyttelijöistä hieman halveksuvaan sävyyn jos he ovat rikkaita ja kuuluisia. Jos eivät ole, heidät voi sivuuttaa pelkällä maininnalla tai kokonaan, koska mitä sitä jostain tuntemattomista amerikkalaisista puhumaan. Tyhmää tavallista kansaa kiinnostavat kuitenkin vain julkkikset, senhän takia lehtiä ylipäätään luetaan.

Seuraavaksi tarkistetaan, oliko elokuvassa “draaman kaari”. Draaman kaarta käsitteenä ei tarvitse sen kummemmin määritellä, koska se on puhdas tunneasia. Jos kriitikolla on sellainen tunne, että draaman kaari löytyy, niin sitten sellainen on elokuvassa. Yleensä tämä on hyvä asia, paitsi jos elokuva on kriitikon mielestä huono. Silloin draaman kaari on “perinteinen Hollywood”-kaari, ja se on taas huono kaari se. Paitsi jos elokuva on kriitikon mielestä hyvä. Silloin draaman kaari on hyvin rakennettu, olipa se kuinka perinteinen tahansa.

Sitten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, näyteltiinkö elokuvassa hyvin. Näin syntyy vakavasti otettava kriittinen vaikutelma. Ohjauksen voi jättää tältä osin mainitsematta. Kaikki elokuvan ohjausta koskevat kommentit sidotaan tiukasti elokuvan juoneen ja tarinaan, koska elokuvan käsikirjoittajaa ei kannata turhaan mainita. Käsikirjoittajista ei välitä kukaan. Paitsi jos he ovat rikkaita ja kuuluisia. Jos käsikirjoittaja on jo valmiiksi julkkis, voi mainita jotain elokuvan dialogista. Ainoa asia mitä käsikirjoittaja siis yleensä tekee on se että hän hahmottelee hieman sitä mitä näyttelijät elokuvassa puhuvat. Ohjaaja luo yksin kaiken muun sisällön.

Kuvauksesta, leikkauksesta ja äänisuunnittelusta kannattaa yleensä tarkistaa, sopivatko ne “perinteiseen Hollywood-muottiin” vai eivät. “Perinteisen Hollywood-muotin” määritteleminen esimerkiksi leikkauksen suhteen on turhaa, koska kyseessä on moraalinen eikä esteettis-tekninen kriteeri. Sen vaan tuntee. Tässä vaiheessa voi vielä sanoa pari sanaa jostain ihan muusta amerikkalaisesta jutusta, joka tuli eilen televisiosta, jossa oli jotenkin ihan erilainen kuvaustyyli tai äänisuunnittelu. (Äänisuunnitteluhan siis tarkoittaa sitä, että valitaan elokuvaan musiikkia.) Lavastus mainitaan jos se oli jotenkin kummallinen, ja puvustus jos ei oikein enää mitään muutakaan sanottavaa tule mieleen. Lopuksi kannattaa kokoavasti huomauttaa, että itse olisi mieluummin katsonut vähän vähemmän amerikkalaista amerikkalaista elokuvaa.

Thursday, October 14, 2010

Kokoelma tosiasioita















Tältä näyttää tilanne tänään. Kaikki perheen nisäkkäät kävivät paikan päällä oleskelemassa. Ei perheeseemme tosin kuulukaan muita kuin nisäkkäitä. Meillä oli ennen lemmikkimato Hannibal, mutta hän luultavasti muuntui perhoseksi tai kuoli. Kissat viettivät koko ajan kantokopassa, ja koira kakkasi lattialle. Poika heitti minua talosta löytyneellä jumppapallolla päähän, muka vahingossa, niin että uudet aurinkolasini hajosivat. Hyvinhän tämä alkaa!

Tämä Blogger on siitä tyhmä työkalu, että kuvien järjestykseen on melko mahdotonta vaikuttaa. Koko galleriaa voi katsella täällä.

Kokoelma visioita


Isäni opetti ennen eläkkeelle siirtymistään mm. kuvankäsittelyä, ja on intoutunut luomaan kasoittain värimalleja taloa varten. Niitä voi katsella täällä. Mistähän lienen perinyt taipumuksen pakkomielteiseen perehtymiseen? Ei voi mitenkään käsittää.

Jos haluaa, niin kommenteissa voi esittää ulkoväri-ideoita.

Monday, October 11, 2010

Kyllä suomalainen tietää



Eräs suomalainen työkaverini suunnitteli aikoinaan maailmanympärimatkaa, ja kyseli minulta vinkkejä matkan New York-osuutta varten. New Yorkissa käynti monimutkaisti jotenkin matkasuunnitelmaa, ja ehdotinkin että myös Yhdysvaltojen länsirannikolla on mukavia paikkoja joissa on ihan kiva viettää muutama päivä. Työkaveri ilmoitti jyrkästi, että hän ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA tule KOSKAAN matkustamaan Yhdysvalloissa muualle kuin New Yorkiin. Matkailijana hän on nimittäin vastuussa siitä mitä arvoja hänen matkaan käyttämänsä rahat kannattavat. New Yorkia saattoi kannattaa, koska se oli hänen mielestään täysin erilainen paikka kuin muut Yhdysvaltojen osat. Muihin Yhdysvaltojen osiin ei voinut mennä, koska hän ei voinut SIETÄÄ sitä mitä ne muut osat "edustivat". Työkaveri ei ollut koskaan käynyt New Yorkissa, jossa minä olin asunut puolisen vuotta, eikä missään muuallakaan Yhdysvalloissa (minä olin asunut niissä "muissa osissa" siinä vaiheessa elämääni kolmisen vuotta). Jos olisin ollut nerokkaalla tuulella, olisin voinut nostaa esiin että New York on yksi maailman neljästä suuresta pörssikeskuksesta, jossa 40% kaupungin taloudesta syntyy siitä kun omatunnottomat pankkiirit liikuttelevat rahoja eivätkä välitä, mitä siitä tavallisille ihmisille seuraa. Mutta niin tuomitseva oli työkaverini äänensävy että en kyennyt väittelemaan asiasta sen enempää. Tunsin vain epämääräistä häpeää siitä että olin näinkin typerästi kehdannut tuhlata aikaani Yhdysvaltojen väärissä osissa.

Kaverini on fiksu ihminen, eikä jälkeenpäin muista tällaista keskustelua käydyn. Hän on nykyään sitä mieltä, että jos moista tosiaan on tapahtunut niin hän tuli esittäneeksi aika hölmön kannan. Suomessa käydessäni aika usein joku ryhtyy hyvin määrätietoisesti kertomaan minulle, millaista Yhdysvalloissa on. Yleensä joku sellainen, joka ei ole koskaan itse käynyt siellä, ja jota näyttää jotenkin ottavan päähän että joku suomalainen kehtaa mennä asumaan moiseen kamalaan paikkaan. Yksi minulle ennestään tuntematon ihminen haukkui minut "aivopestyksi", kun menin väittämään että minulla on täällä aika hyvä terveydenhuolto. (Niinkuin tietysti onkin, kun oma tai miehen työpaikka maksaa luksussairausvakuutuksen joka kattaa hoidot akupunktiosta psykoterapiaan. Tämä onnihan ei täällä koske kaikkia. Typerä käytäntö, jossa työnantajat maksavat vakuutuskulut, eikä kukaan valvo terveydenhuollon kulurakennetta, on yksi syy siihen että koko maan talous on ihan lirissä.) Eräs omasta mielestään kulttuuri-intellektuelli vanhempi herrasmies ilmoitti Barack Obamaa seuraavaksi presidentiksi povatessani joskus vuonna 2007, että "kuule tyttö pieni" siellä Amerikassa ollaan niin rasisteja että tuota ei tule milloinkaan tapahtumaan. "Syvässä etelässä" ei kuulemma tulla mustaa miestä äänestämään. Tämä intellektuelli ei nähtävästi tiennyt että kyseisessä "syvässä etelässä" juuri nimenomaan asuu enemmän afroamerikkalaisia kuin muualla Yhdysvalloissa. Kerran oli kyllä niinkin päin, että eräs taksikuski saarnasi minulle siitä miten Yhdysvalloissa on parempi elää koska siellä on niin paljon enemmän "vapautta", ja jenkkirautoja saa halvemmalla ja auto- ja bensaverot ovat "järkevät". Kertoilin hänelle vähän näistä meidän kotinurkista, ja hän oli tosi tuohtunut Yhdysvaltojen puolesta ja sanoi että hän ei ole kyllä KOSKAAN nähnyt mitään tuollaista televisiossa. Hän oli sitä mieltä että jos ei kelpaa, niin ei ole mikään pakko olla siellä.

En muista kuin ihan pari kertaa, että joku olisi kysynyt minulta millaista täällä Pohjois-Kaliforniassa on asua, sen sijaan että olisi ryhtynyt kertomaan millaista täällä melko varmasti on. Suomalaisella on vahva usko tiedonvälitykseen, ja siihen, että televisiosta näkyvät asiat ovat pääosin totta. Kaliforniassa kaikki käyvät kauneusleikkauksessa, harrastavat autojen ja moottoripyörien customointia, pitävät pieniä koiria käsilaukuissa, ovat pinnallisia, ja siihen on kenenkään Kaliforniassa asuvan ihan turha väittää vastaan. Aivopestyjä mitä aivopestyjä.

Itsekin olin samanlainen silloin kun asuin Suomessa. Tiesin tosi hyvin, mistä kaikki eri poliittiset ilmiöt Yhdysvalloissa johtuvat ja miten siellä kansaa viilataan linssiin. Jostain syystä uskoin myös, että nämä asiat ovat tiedossa vain Suomessa, eikä kukaan amerikkalainen itse tajua niitä. Olin saanut tietoni amerikkalaisista kirjoista, amerikkalaisten pitämiltä nettisivuilta, ja amerikkalaisista televisio-ohjelmista - ja olin valmis viisaana neuvomaan kaikkia amerikkalaisia jotka vaan hiukankin jaksoivat kuunnella. Ja niitäkin jotka eivät oikein olisi jaksaneet.

Suomalaiset kuluttavat valtavasti amerikkalaista viihdettä ja kulttuuria. Ihmisille tulee ehkä sellainen tunne että he tuntevat Amerikan asioita paremmin kuin amerikkalaiset, varsinkin kaikki ne hölmöt joita näkee Suomen televisiossa. Mutta eiväthän televisio, internet ja muu media kuitenkaan ole ihan sama asia kuin elävä elämä. TV-ohjelmissa (ainakin niissä joita ostetaan Suomeen) esitellään pääasiassa valkoihoisten ihmisten asioita, tai muiden ihmisten asioita valkoihoisten näkökulmasta. Usein niissä käsitellään vielä valkoihoista ylempää keskiluokkaa, joka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ja edustaa aika häviävän pientä osaa "amerikkalaisuudesta". Aika monessa sarjassa käsitellään poliisi- tai tuomarikunnan asioita sellaisesta tietynlaisesta näkökulmasta, josta syntyy mahdollisiman paljon draamaa. Ja sitten on tietysti tosi-TV, jonka Bob Geldof uskoo keksineensä. Siihen osallistuvilla ihmisillä tuntuisi olevan jotakin vikaa päässä niin Amerikassa kuin Suomessa ja kaikissa muissakin maissa, eikä heitä ehkä kannata ottaa ihan vakavasti kansakuntansa edustajina.

Mitä kauemmin asun täällä Kaliforniassa, sen vähemmän tuntuu että tiedän siitä millaista täällä on ja mistä syystä. Aina löytyy joku uusi alakulttuuri joka valaisee asioita taas eri näkökulmasta. Ehkä yksi isoimmista asioista joita Suomessa asuessa oli vaikea hahmottaa, on monikulttuurisuus ja mitä se oikeasti merkitsee. On helppo tuupata kaikki amerikkalaiset samaan kastiin ja ajatella heitä homogeenisena porukkana niinkuin suomalaiset. (Tosin suomalaisetkin ovat tietysti yhä heterogeenisempää jengiä, seikka jota tiettyjen PerSu-tyyppisten piirien on vaikea sulattaa.) Sitten kun helsinkiläisistä 30% on valkoihoisia, kaupungissa puhutaan 130 kieltä ja kauppojen kylttejä ja ravintolamenuita löytyy ainakin 20:llä niistä, voi ajatella että stadilaiset tosiaan ovat sisällä kalifornialaisuudessa ja ymmärtävät mitä se "edustaa". Tai newyorkilaisuus, sen puoleen. Olisi kiva silloin kysyä amerikanrautoja rakastavalta taksikuskilta, miten hän viihtyy kalifornialaistuneessa Suomessa.

Underground-vegaanitötteröitä ja muita paikallisherkkuja


Lauantaina oli ForageSF:n Underground Market -niminen paikallisherkkutapahtuma, jonne emme päässeet koska olimme Alexin kaverin Ricardon tupareissa. Sielläkin oli kyllä monenmoista herkkua tarjolla. Yksi rakennusmiehistä, Gerardo, tekee aina näihin Alexin rakennusprojektien tupareihin sellaisia hirmuväkeviä katkarapuja, jotka tuikataan raakana marinadiin jossa on valtavasti chiliä, limettimehua ja sipulia. Meillä on Johnin kanssa aika paatuneet makuhermot mutta nämä katkikset saavat meillekin vedet silmiin. Ihanaa!

San Franciscon seudulla on vahva gourmet-perinne. Esimerkiksi Chez Panisse ja Gary Danko ovat sellaisia ravintoloita joihin ihmiset tulevat pitkien matkojen päästä syömään. Jotkut lentävät lentokoneella ulkomailta asti ihan ruokaelämyksiä varten. Berkeleyläiset ovat tosi kranttuja ravintolaruoastaan. Monet ovat sitä mieltä että vain Pariisissa ja Berkeleyssä saa kunnollista ruokaa, ja Berkeleyssä on parempaa. Monen ihmisen harrastus on ravintoloissa syöminen, ravintola-aterioista keskusteleminen, ja niistä internet-palstoille kirjoittaminen. Monet harrastavat hyvin vaativaa ja teknistä kokkausta kotona ja keskustelevat asiantuntevasti kastikkeiden koostumuksesta ja paté briséen onnistuneisuudesta. Berkeleyläisellä ruokasnobilla menee heti herne nenään jos hän joutuu istumaan puoli minuuttia pöydässä vesilasi tyhjänä, tai pääruoka tuodaan liian nopeasti. Tarjoilijat ovatkin ammattitaitoista väkeä jotka hyörivät pöydän ympärillä kuin hyvin treenattu tonttuarmeija. Aina ponnahtaa joku esiin kysymään miten voisi auttaa jos asiakkaalla on hetken aikaa jotenkin tyytymätön ilme. Täällä tottuu ruoan suhteen liiankin hyvälle. Kaliforniassa kasvaa kaikki kaalista mangoihin, ja luomutiloilta tulee jumalaista lammasta ja muuta lihaa. Ei tarvitse pelätä että lautasella vaanii kasvihuonetomaatti tai keskuskeittiökastike. Päinvastoin, tomaatti on vanhaa perinnelajiketta jonka alkuperä selviää ruokalistasta juurta jaksaen, ja kastikkeen ainekset on keittiömestari leikannut puutarhastaan samana aamuna todennäköisesti oaklandilaisen sepän käsin väsäämillä saksilla.

Ravintolakulttuurin katveeseen on siinnyt taiteilijoiden, friikkien ja juurevuushenkisten aktivistien toimesta vahva undergroundgurmee-skene. On kotikeittiössään ammattitasoisia kakkuja, leipiä ja muffinsseja väsääviä pienleipureita, katukärryistä keittoja, tamaleja, lettuja, gumboa ja ties mitä myyviä pienyrittäjiä, on oluenpanijoita ja viinantislaajia, ja underground-ravintoloita jotka toimivat yhden illan kerrallaan ihmisten kotona, jossain varastorakennuksessa, kadunkulmassa tai talon katolla. On erilaisia villisienten ja villikasvisten kerääjiä jotka opettavat lajintunnistustaitoja muillekin. Ai niin ja sitten ne vegaanitötterötyypit, jotka ovat keksineet uudenlaisen pikaruoan. Aivan jumalaisia tötteröitä. Monellakaan näistä puuhapettereistä ei ole toimintaansa minkäänlaista lupaa, ja toisinaan terveysviranomaiset joutuvat virkansa puolesta jahtaamaan heitä. Mutta yleensä ruokaihmiset jätetään rauhaan, koska he luovat omintakeista kulttuuria jonka perässä seudulle tulee turisteja ja rahaa. Veroviranomainen nuolee nähtävästi näppejään ja toivoo että ne turistit käyvät sitten myös "virallisissa" ravintoloissa ja kaupoissa.

Yksi tämän lähiruokatoiminnan liikkeellepanevista voimista on Michael Pollan, Berkeleyn yliopiston professori joka on kirjoittanut paljon ruokateollisuudesta, tehoviljelystä ja tämänhetkisen systeemin järjettömyydestä. Pollanin entinen oppilas Novella Carpenter valtasi tyhjän tontin täältä Länsi-Oaklandista ja perusti siihen urbaanin maatilan. Hän kirjoitti seikkailuistaan ihastuttavan kirjan, josta voi lukea mm. siitä miten hän päätti kasvattaa karjaansa kaneista, kutuista ja kanoista oikein kunnon lihaeläimiin. Hän hankki kaksi sikaa ja niille ruoan ravintolaroskiksista dyykkaamalla. Siat kasvoivat ja söivät tietenkin hurjasti ja Novellan ja hänen miehensä kaikki aika meni dyykkaamiseen. Hän tapasi hienon berkeleyläisen ravintolan roskiksia tonkiessaan keittiömestarin, joka oli heti sitä mieltä että aivan mahtavaa kun jollain on urbaanipossuja. Keittiömestari lupasi possunlihaa vastaan opettaa Novellan tekemään salamia, ja heistä tuli hyvät kaverit. Possut tapettiin aikanaan, ja salamista tuli kuulemma herkullista. Tuli kai, kun possut oli kasvatettu gourmet-ruoalla!

Gourmet-riemut koskevat tietenkin vain heitä joilla on niihin varaa. Täällä Länsi-Oaklandissa ei moneen vuoteen ollut ainoatakaan ruokakauppaa, saati sitten oikeaa ravintolaa. Viinakauppoja ja pikaruokaa vain. Köyhät ihmiset syövät huonoa ruokaa ja ovat ylipainoisia mutta silti aliravittuja, ja sairastavat ja kuolevat nuorempana kuin Berkeleyn gurmeeharrastajat. "Food inequality" on tosiasia, jota vastaan taistelee joukko aktivisteja joiden mielestä hieno, terveellinen lähiruoka kuuluu kaikille.

Viimeisen kuuden-seitsemän vuoden aikana pontevat länsioaklandilaiset ovat perustaneet mm. Mandela Foods Cooperative- ruokaosuuskunnan jolla on oma luomuruokakauppa, ja People's Groceryn, joka toimittaa kasviskasseja suoraan tiloilta ja kouluttaa ihmisiä laittamaan hyvää, terveellistä kotiruokaa. Meillekin tulee joka toinen viikko People's Groceryn kasviskassi. Systeemi on sellainen, että me maksamme kassista hieman enemmän ja subventoimme siten jollekin köyhälle perheelle halvat kasvikset. Hinta on silti meillekin oikein edullinen, ja kasvikset ovat herkullisia. Osa tulee People's Groceryn urbaanitiloilta ihan tästä läheltä. Myös City Slickers Farms ja Mo' Better Food kasvattavat ruokaa täällä meidän kotinurkilla ja pyrkivät luomaan työpaikkoja ja uutta, urbaania taloutta joka vaalii ihmisten terveyttä ja viihtyisämpää elinympäristöä.

Länsi-Oaklandiin on ilmestynyt myös uusia, hyviä ravintoloita kuten D'Alician taqueria, Etelä-Yhdysvaltojen herkkuja tarjoava Brown Sugar Kitchen, ja ihanaa jamaicalaismättöä pikaruokahengessä myyvä Yardie Jerk.

Ei ole ainakaan paikallisten puuhakkuudesta kiinni, saadaanko ruokatasa-arvoa kohennettua.

Thursday, October 7, 2010

Värivaihtoehtoja


Nerokas isäni Pertti Lockberg laati nämä mallikuvat talon ulkoväreistä. Näistä visioista pidetään kiinni kynsin hampain seuraavat puoli vuotta.

Wednesday, October 6, 2010

Ensimmäinen virhe



Alex oli heti sitä mieltä, että muutatte sinne vaan, rempataan talo samalla kun te asutte siellä. Mies ja minä pidimme pelkkää ajatustakin ihan järkyttävänä. Miten kaksi aikuista, yksi esiteini-ikäinen joka viettää tunnin vessassa joka aamu laittamassa tukkaansa, yksi pieni mutta erittäin aktiivinen koira, ja kaksi kissaa joista yksi pahkineuroottinen ja toinen kylläkin normaalin kissamainen mutta siis, kissa, asuvat talossa jossa ei ole hellaa eikä lämmitystä? Siinä ainoassa huoneessa jota sillä hetkellä ei remontoida? Vasaran paukkuessa ja remonttimiesten rampatessa? Ja yksi näistä aikuisista on kotona työtä tekevä käsikirjoittaja-kääntäjä joka ei voi SIETÄÄ häiriöitä aktiivisessa kirjoitusvaiheessa?

No eilen me sitten päätettiin että muutetaan vaan ensi kuussa, hyvin se menee. Voihan sitä aina vuokrata jonkun toimiston. (Jonkun sellaisen toimiston mihin saa ottaa koiran, varmaan sellaisia on ihan pilvin pimein tosi halvalla.) Ja huonekalut voi laittaa varastoon. Ja pihan voi aidata niin että eläimet eivät karkaa, niin voivat sitten kivasti juoksennella siellä eikä vaan yhdessä huoneessa nököttää. Ja jos ottaa vaan tosi vähän tavaroita sinne ensin mukaan, niin se on vähän niinkuin telttaretki. Telttaretkethän on tosi kivoja. Ja halvan hellan ja jääkaapin saa käytettynä paikallisesta Keltaisesta Pörssistä eli Craigslististä. Ja pieniä sähköpattereita voi ostaa ja niillä lämmittää, koska meillähän kuitenkin on sähköt. Ja vesi. Jota varmaan ei katkaista kuin pariksi viikoksi korkeintaan.

Tällä tavalla meiltä säästyy melkein kolme tonnia kuussa, kun ei tarvitse lyhentää lainaa ja maksaa vuokraa samaan aikaan. (Paitsi se toimiston ja varaston vuokra.) No okei, kaksi tonnia. Mutta jos nyt laskee että asuisimme täällä vielä vaikka neljä kuukautta, niin sillä rahalla alkaa jo saada lattialautaa aika paljon. Ja keittiökalusteita. Ja nimittäin niinhän se on, että raha puhuu, ja sonninpaska kävelee.

Kuulin Suomessa käydessäni sellaisen huhun, että minä olen muuttanut tänne Amerikkaan kotirouvaksi ja asun huomattavasti vanhemman, upporikkaan mieheni kanssa jossain McMansionissa kuin mikäkin desperate housewife ja piereskelen kattoon kaiket päivät. Menin kuulemma naimisiinkin vain saadakseni green cardin enkä oikeasti edes rakasta sitä miestä yhtään. Haluan vaan kiihkeästi asua Amerikassa koska se on minusta niin hienoa. Ei noilla muilla paskajutuilla niin väliä, mutta anteeksi vaan, olen kyllä onnistunut iskemään itseäni nuoremman miehen.

Tuli vaan eilen mieleen, hyvin optimistista laskentataulukkoa remonttipennosten käytöstä laatiessamme, että nyt olisi tietysti kätevää jos mies olisi miljunääri. Tai jos vaikka minä olisin. Voitaisiin remontoida ne vessatkin tässä samaan syssyyn. Mutta toisaalta, jos olisimme miljunäärejä, niin sitten meillä ei varmaan olisi taloa Oaklandin ghetossa eikä mahtavia naapureita eikä uutta suurta seikkailua eikä aktivistimeininkejä eikä mitään. Että silläkin asialla on puolensa ja puolensa.

Tämän hetkinen remonttisuunnitelma on se, että aloitetaan edellisen omistajan jäljiltä auki olevista rakennusluvista. Uutta perustusta ei ole siis vielä rakennustarkastettu. Onneksi Oaklandin rakennusvirasto on hukannut alkuperäiset piirustukset, että varmaan ihan kivasti selvitään siitä kaikesta ilman mitään isompia hässäköitä. Sitten pitää laittaa viemäröinti kuntoon, koska viemäriputki vuotaa jalkakäytävän alle, ja laittaa ulkoseinään alaosasta puuttuva laudoitus. Alakerrassa vaihdetaan keittiön ja makuuhuoneen paikat. Makuuhuone tulee talon perälle ja siitä aukeaa ovet talon taakse rakennettavalle terassille, jossa voi miellyttävästi sitten nauttia aamukahvit kun tämä kaikki on joskus ohi. Yläkertaan menevät rappuset puretaan ja niiden tilalle tulee kierreportaat. Näin yläkerran hukkaneliöt tulevat käyttöön ja sinne saadaan yksi kunnollisen kokoinen makuuhuone, ja toisesta makuuhuoneesta tulee meidän toimisto. Vintille puhkaistaan luukku, että saadaan varastotilaa. Lisätään lämmitys, maalataan seinät, ja voila. Eihän tuossa nyt mene kauaakaan.

Minusta on aina hyvä priorisoida tärkeät asiat ensiksi, joten olen jo ostanut uuteen kotiimme tyynyn. Ja maton. Niitä voi ihailla noista kuvista. Tyynyn nimi on "I left my heart in San Francisco", ja se on Upper Playground-nimisestä liikkeestä alennuskupongilla puoleen hintaan. Matto on semiantiikkinen persialainen, Shirazin kaupungista. Minä ostin sen tietenkin internetistä enkä Iranista, edullisesta ESaleRugs-verkkokaupasta. Rakastuin tähän mattoon koska se näyttää siltä kuin hullu matontekijä olisi mielestään kutonut siihen salaisia koodeja. Kuvaa klikkaamalla sen saa suuremmaksi, ja näkyviin tulee pieni turkoosinvärinen vinoneliö takanurkassa. Se on ihan huippuhieno yksityiskohta. Se tulee sopimaan tosi hyvin siniseen sohvaan, joka on tuolla yhdessä vanhan tavaran kaupassa, tosin vielä rikkinäisellä vaaleanruskealla tekonahalla verhoiltuna. Sohvaan tulee siniharmaa huopaverhoilu. Jos se on siellä liikkeessä vielä siinä vaiheessa kun minulla on varaa ostaa ja verhoiluttaa sohva. Sisä- ja ulkoseinän maaliväritkin on jo valittu. Ulkoseinistä tulee näillä näkymin oliivinvihreät, ja ikkunanpuitteet ja sen sellaiset maalataan hiilenmustiksi. Ulko-ovesta tulee oranssi. Sisälle tulee yksi sysimusta seinä, muut valkoisia. Ja mustat keittiönkaapit, valkoiset tasot ja valkoiset kaakelit. Tämä hommahan on jo melkein valmis. What could possibly go wrong?

Monday, October 4, 2010

Nykyinen kotimme




Tässä on muutama kuva nykyisestä vuokrakämpästämme. Se on aika primitiivinen teollisuustila, keittiössä on pari halvinta Ikean tasoa ja metallisia varastohyllyjä, ja kylppärissä on ikivanha kylpyamme puisella korokkeella, koska betonilattian alle ei ole päässyt vetämään viemäröintiä. Siellä on mukava kylpeä jalustalle nostettuna kynttilänvalossa. Kattoterassilla on trampoliini ja tulisija, ja kaikki bileet päätyvät yleensä aina sinne. Vieraat hyppivät trampoliinilla erilaisissa tajunnantiloissa ja tulisijassa poltetaan tuttujen taloremontista saatua hukkalautaa. Kattokuvassa näyttää olevan myös pieni sekarotuinen koiramme Trotsky ja toinen kissoista, ruskea Truffle. Anilliininpunainen kuva on otettu juuri ennen syntymäpäiväjuhliani, joilla esiintyi ihastuttava jazzlaulajatar Veronica Klaus. Kuvassa näkyvä nainen on ystäväni Allison, joka auttoi kodin koristelemisessa juhlakuntoon.

Sunday, October 3, 2010

Miksi rakastan naapureitani



Huomasin kesken häävalmistelujen vuonna 2008 vuokra-asuntoilmoituksen jossa mainostettiin New York-tyylistä loftia. Lääniä oli ja kuvissa asunto näytti mahtavalta. Näyttö oli valitettavasti juuri samana päivänä kuin meidän häät, mutta vuokraisäntä ei ollut ilmeisesti löytänyt mieleistään asukasta koska järjesti meille myöhemmin uuden näytön.

Kulmakunta näytti meistä vähän hurjalta, kun saavuimme paikalle. Ei ollut kauaakaan siitä kun olimme todenneet saman seudun mahdottomaksi ajatukseksi. Mutta vastapäisellä pihalla kasteli nurmikkoa mukava mies joka esitteli itsensä Tonyksi ja toivotti tervetulleeksi. Rakastuimme asuntoomme. Tonystä tuli heti sellainen vakaa ja jömäkkä tunne, että eihän täällä ole mitään hätää. Päätimme että kokeillaan, pääseehän sitä pois jos urbaani loft-elämä vaatii liikaa kansalaistaitoja. Hääjärjestelyistä aivan uupuneina ryhdyimme muuttoon sinä kesänä.

Ensimmäiset ampumavälikohtaukset sattuivat syksyllä. Niitä oli kolme peräkkäin, ja keskimmäisessä valitettavasti kuoli yksi ihminen. Tapahtumaketju lähti liikkeelle jostain riidasta ja velasta, ja siihen oli sekaantunut pari korttelimme asukasta. Pahimman sattuessa minä olin Suomessa, mutta mies ja poikapuoli olivat molemmat kotona. Molemmat olivat aika pahasti järkyttyneitä, tietenkin. Poika ei halunnut tulla pimeällä kotiin moneen kuukauteen sen jälkeen. Palattuani Suomesta sattui vielä se viimeinen ampumatapaus, mutta se oli pelkkää uhkailua. Olin silloin yksin kotona ja muistan hyvin selvästi, miten kuulin kuusi pistoolin laukausta. Ääni ei ollut kovinkaan voimakas, vaan pikemminkin semmoinen pieni poksahdus. Muistan hämmästelleeni sitä, ennen kuin säikähdin. Kuului huutoa, kiihdyttäviä autoja, ja juoksuaskeleita. Jälkeenpäin sain tietää, että naapurin David ja Jean-mummo joutuivat kaahaamaan pois kotiportiltaan, turvaan kimpoilevien luotien alta. Muistan miten aika tuntui hidastuvan, miten mietin että pysyn pois ikkunoista ja kelasin mielessäni mitä kerron poliisille. Soitin ja esitin asiani rauhallisesti, ja kävelin ympäriinsä veri korvissa kuohuen ja pulssi tykyttäen. Tilanteen rauhoituttua kurkin ikkunoista poliisin saapumista. Kaikkein omituisimpana yksityiskohtana mieleeni jäi se, miten himoitsin lisää adrenaliinia siinä tyhjälle kadulle tuijottaessani. Joku osa minusta janosi lisää ammuskelua. Ajattelin, että tämän takia ihmiset ehkä tottuvat olemaan sotatoimialueilla. Hengissä selviäminen on koukuttavaa. (Ammuskelija jäi kiinni myöhemmin, ja istuu nyt vankilassa 15 vuoden tuomiota.)

Se elokuu oli omituinen. Naapurustossa oli kuumeinen, jotenkin sairas ilmapiiri. Joku toinenkin ammuttiin jossain vähän kauempana, ja kadunvarsialttarit keräsivät meluisia, päihteissä heiluvia porukoita joiden ohi oli pelottava kulkea. Tony alkoi aktivoida meitä naapureita perustamaan kortteliyhdistystä. Tony ja hänen perheensä - Jean-mummo, David-veli, Davidin vaimo Charlene, Tonyn lapset kolmesta avioliitosta, ja toisinaan Tonyn sisarpuoli Kim - ovat asuneet samassa talossa nyt kuudetta sukupolvea. He ovat Länsi-Oaklandin elävää historiaa, afroamerikkalainen perhe joka on elänyt Oaklandin mukana nousut, laskut ja kaiken siltä väliltä. David-nimisen taiteilijanaapurin kanssa he olivat pitäneet korttelissa jöötä kymmenen vuotta. Mutta virallinen Neighborhood Watch-kortteliyhdistys toisi mukanaan yhteistyötä poliisin kanssa, kylttejä joilla varoitetaan konnia kyseisestä yhteistyöstä, turvallisuuskoulutusta poliisilaitoksen puolesta, sekä sen edun että kun naapurit tuntevat toisensa, kaikki voivat katsoa toistensa omaisuuden, lasten ja lemmikkien perään. Toiminta käynnistettiin meillä. Meillä on iso avoin tila, olimme uusia naapureita, ja minä vielä maasta josta kukaan ei ole oikein kuullutkaan. Ehkä se kaikki auttoi, että keskenään tosi erilaiset naapurit saattoivat kohdata kansainvälisissä tunnelmissa ilman isompia jännitteitä. Kymmenkunta ihmistä tuli edustamaan talouksiaan kokoukseen. Heistä tuli yhdistyksen runko ja sielu, ja meidän läheisiä ystäviämme.

Sitten se olikin menoa. Minusta tuli kortteliyhdistyksen puheenjohtaja, ja mies liittyi West Oakland Air Monitors- yhdistykseen joka valvoo hengitysilman laatua - Länsi-Oaklandissa on niin raskasta teollisuutta kun jätemetallin käsittelijöitä, joita ei paljon kiinnosta köyhien ihmisten veren lyijy- ja kadmiumarvot. Meistä tuli kotiseutuaktivisteja jotka järjestävät pää punaisena korttelijuhlia ja infotilaisuuksia. Meistä tuli ihmisiä joilla on onni rakastaa lähimmäisiään, jotka ovat monen värisiä, eri taustaisia, eri yhteiskuntaluokista, ja joilla on tosi erilaiset elämäntilanteet. On Cleanup, vanha koditon mies jolle me melkein kaikki naapurit maksamme aina pari dollaria siitä että hän lakaisee jalkakäytävän asuntomme kohdalta. On trinidadilainen Tadros, maailman kaunein, rastatukkainen, maitokahvin värinen mies, joka osti korttelin pahimman talonrähjän ja korjailee sitä vapaa-aikoinaan asunnoksi - tosin hän tekee töitä melkein 12 tuntia päivässä, joten remonttihomma etenee hitaasti. On el salvadorilainen kiinteistövälittäjämme Francisco, jolla on machete rappusten alla piilossa, ja aina pari golfmailaa autossa siltä varalta että hän joutuu näyttämään kiinteistöjä joissa asustelee jotain hämärätyyppejä ilman lupaa. On pariskunta Alex ja Christopher. Alex on sisustussuunnittelija ja kaupunginosamme kaunistuslautakunnan puheenjohtaja, ja Christopher on vankilapsykologi. Minulla on sellainen tunne että esimerkiksi Tony ei olisi oikein missään olosuhteissa valinnut tuttavakseen meksikolaistaustaista sisustussuunnittelijahomoseksuaalia, mutta meitä yhdistävät isommat, ennakkoluuloja tärkeämmät asiat. Me haluamme että meillä on kotikulmillamme turvallista ja onnellista.

Kortteliyhdistyksen virallisiin toimintavaatimuksiin kuuluu järjestää vuosittainen korttelijuhla. National Night Out on täällä Oaklandissa alkanut juhlapäivä, jolloin naapurustot kaikkialla Yhdysvalloissa pitävät isompia ja pienempiä katubileitä. Ensimmäinen juhlamme oli heti suuri syksee, porukkaa kävi satakunta ja naapurit grillasivat kadulla ja tarjoilivat ilmaista ruokaa kaikille. Oli pomppulinna ja paukkumaissia, ja tulitanssi-, laulu- ja hulavanne-esityksiä. Sillä ensimmäisellä juhlalla oli sellainen vaikutus, että lapsemme lakkasi kokonaan pelkäämästä täällä asumista. Hän hurutteli potkulaudallaan edes takaisin tutustumassa naapureiden lapsiin, ja huomasi että täällä asuu ihan tavallisia ihmisiä eikä pelkkiä pyssymiehiä. Toinen korttelijuhla oli jo varsinainen festivaali: Tony ja Taiteilija-David rakensivat esiintymislavan ja esiintyjiä oli niin paljon että juhlia piti jatkaa yli virallisten aikarajojen. Oli Spoken Word- runoutta ja soul- ja gospelesityksiä, jumalanpalvelustanssia läheisestä baptistikirkosta, pastorin johtama rukous, rappia ja vaikka mitä. Minä seisoin pimenevällä kadulla tulitanssijan liekkien loisteessa ja ajattelin että tämä on ihan kuin jonkun höhelön Hollywood-elokuvan loppukohtaus. Naapurit päättävät järjestää juhlan ja osoittautuvat kaikki jotenkin naurettavan lahjakkaiksi laulajiksi ja tanssijoiksi. He löytävät voimaa toisistaan ja tajuavat olevansa kuin suuri perhe. Kuulostaa kornilta, paitsi silloin kun kaikki sattuu olemaan totta.

Minä en ole koskaan näin varauksettomasti rakastanut paikkaa jossa asun, ja ihmisiä joiden kanssa sen paikan jaan. Maassa jossa on pieni määrä hyvin rikkaita ihmisiä, pienenevä keskiluokka, ja kasvava köyhien massa, tuntuu falskilta että kaikki ovat eriytyneet omille asuma-alueilleen. Monien ihmisten ei tarvitse arjessa juurikaan kohdata kärjistynyttä eriarvoisuutta. Ja silloin on helppo "toiseuttaa" niitä joilla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä - tai yhtä hyvin niitä joilla menee paljon paremmin. Sama ilmiö toki toteutuu Suomessa ja varmaan kaikissa maissa, mutta mitä jyrkemmät luokkaerot, sen rajummalta se tuntuu että ei haluta oikeasti tietää mitään niistä "toisista". Silloin on helppo luulla kaikenlaista ja uskotella itselleen olevansa jotenkin erinomaisempi kuin ne toisenlaiset.

Olen onnekas maahanmuuttaja rikkaasta maasta, ja minulla on hyvin vähän pigmenttiä. Olen ilman omaa ansiotani paremmissa lähtökohdissa kuin moni naapurini. En yhtään kuvittele että meidän kortteliyhdistyksemme jotenkin poistaisi rakenteellisen eriarvoisuuden, tai tekisi minusta jotenkin mainion ja hienon ja vähemmän houkantuurisen valkoihoisen ihmisen. Olen nöyrän kiitollinen siitä että ihmiset joiden elämä on ollut kovempaa taistelua kuin minun koskaan, ovat ottaneet minut avosylin vastaan, hyväksyneet naapurikseen ja ystäväkseen. Tony perheineen kutsui meidät sukujuhliinsa Tildenin puistoon. "We're family now," sanoo Tony usein, eikä varmasti itse mieti olevansa suurisydäminen, avarakatseinen, uskomattoman hienostunut ihminen jolta me yritämme vaivihkaa ottaa oppia.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...