Tuesday, October 26, 2010

Uudelleenajateltu yläkerta


Meidän talossa oli alunperin kaksi asuntoa. Yläkertaan kuljettiin ovesta jonka paikka näkyy vieläkin tuossa missä on yläkerrassa tuollainen pieni ikkuna. Ovi on tukittu, ja sen edessä on vieläkin kohta johon on tullut ulkokautta portaat.

Joskus 60-luvulla kaksi asuntoa yhdistettiin ja alakertaan lisäiltiin kaikenmaailman lisäosia. Ne on toinen toistaan huonommin rakennettu. Huonous etenee progressiivisesti tässä kuvassa vasemmalta oikealle. Yläkerta pilattiin portaikolla jonka ylätasanteelle mahtuisi ruotsinlaivan tanssilattia. Tasanteen vieressä on pieni vaivainen huone jossa on yksi ikkuna, johon kyllä mahtuu sänky mutta ei sen lisäksi komeroa. Toinen huoneista on vähän isompi ja valoisampi, mutta siitäkin on lohkaistu iso osa kylppärille, jonka kannattaisi oikeastaan olla ihan eri paikassa.

Alex on nyt onnistuneesti ratkaissut kaikki nämä ongelmat, mutta meiltä loppuvat seuraavaksi rahat. Nyt seuraa ohjelmassa budjettipalaveri. Minun puolestani voidaan aivan hyvin hankkia käytetyt kodinkoneet jos nuo hukkaneliöt saadaan jotenkin pelastetuksi. Kaivetaan lankkulattia esiin ja unohdetaan bambupinnoitteet. Onneksi meillä on jo pesukone! Mistähän muusta sitä vielä voisi säästää. Pitää ehkä hankkia kanoja ja pupuja lihakarjaksi, niinkuin se urbaanifarmarinainen josta aikaisemmin kerroin. Itseasiassa kyseinen urbaanitila on lähellä uutta kotiamme, ehkä minä pääsen sinne piiaksi ja saan meille kananmunat ilmaiseksi. Onneksi on Craigslist, sieltä saa kaikkea halvalla.

Monday, October 25, 2010

Nerouden ylitsevuotavaisuutta ei voi estää


Alex lähetti alakerran uuden pohjapiirroksen. Se on aivan NEROKAS. Sitä voi klikkaamalla tarkastella hieman lähemmin - alempi, mustavalkoinen piirros on se uudistettu versio, vaikka siinä lukee vahingossa "existing." Pohjapiirroksessa on kaikki mitä toivoimme, ja rapiat päälle. Olen erityisen hurmiossa sisä-ulkosuihkusta, sen Alex lisäsi varmaan siksi kun kerran vaahtosin tuttavamme talosta jossa on sellainen. Seinä vaan vedetään syrjään, ja huu, suihkun ottaminen tapahtuu ulkosalla. Se on täällä Kalifornian säätiloissa aivan ihana juttu, ja erityisen kätevä sitten kun asennamme takapihalle kylpypaljun. Paljuilun jälkeen on kiva suihkutella ilman että täytyy mennä vettävaluvana sisälle ensin.

Huomenna mennään mittaamaan yläkerta. Eilen ostettiin sohva vanhantavarankaupasta. Huihui, tilanne etenee.

Friday, October 22, 2010

Insinöörin kriisi (osa yksi)

Johnille päsähti eilen illalla kriisi päälle. Olimme menossa San Franciscoon Popsceneen katsomaan Delphic-nimistä, nerokasta englantilaisbändiä, kun se iski. Normaalisti niin leppoisa ja ujonpuoleinen mieheni oli yhtäkkiä aivan känkkäränkkä. Hän murjotti ja oli hyvin uhriutunut. Häntä ei oltu kuunneltu tarpeeksi talonsuunnitteluasioissa, eikä hän mielestään osannut hoitaa suhdettaan Alexiin. Sitäpaitsi uuden talon takapihalle rakennettavasta lisärakennuksesta tulee luultavasti juuri sellainen mitä John ei nimenomaan ollenkaan halua.

Tässä välissä kannattanee mainita että suunnitelmat ovat nyt muuttuneet siten, että takapihan uudisrakennus rakennetaan ihan ensimmäiseksi. Alexin mukaan puolessatoista kuukaudessa. Ja sinne me sitten muutamme, odottamaan että päärakennuksen remontti valmistuu. Tähän suunnitelmaan meillä luotetaan niinkin paljon, että sanoimme nykyisen kämpän vuokrasopimuksen irti sunnuntaina. Sulaa hulluutta? Melko varmaan. Ei ole ensimmäinen kerta tässä perheessä.

Alex häärii remonttimestarinamme jostain käsittämättömästä syystä hyvää hyvyyttään. Hän ei ota siitä hommasta mitään palkkaa. Oletettavasti on hänen etunsa, että tämän kulmakunnan kiinteistöjä remontoidaan ja niiden arvo nousee, koska hän omistaa niitä kaksitoista kappaletta. Mutta silti. Uskomaton ystävänpalvelus.

Alex ja hänen miesystävänsä Chris tuottavat omaan laskuunsa monenlaisia palveluita. He ovat esimerkiksi istuttaneet kauhean tukun puita katujen varsille, niin tässä meidän korttelissa kuin kaikkialla missä heillä on kiinteistö. Heidän palkkaamansa työntekijät myös lakaisevat katuja, hoitavat istutuksia, ja siistivät puistikoita. Tämä Oaklandin kaupunki on sillä lailla markkinatalouden riemuvoitto, että täällä siistitään verovaroilla vain paremman väen kaupunginosat. Ghettolaisten nurkista voi säästää, ja niillä rahoilla maksetaan sitten esimerkiksi kaupungin palkanlaskijalle melkein 150 tuhannen dollarin vuosipalkkaa. Jos joku ihmettelee, miksi amerikkalaiset eivät usko julkiseen talouteen, niin se johtuu siitä että julkinen talous on tässä maassa korruptoitunut banaanivaltion tasolle. No, se siitä nyt tällä erää. Kerron joskus lisää lyhyeksi jääneestä seikkailustani kunnallispolitiikan pariin. Käytännössä tilanne on siis se, että jos täällä Oaklandissa haluaa jotain saada aikaiseksi niin parasta on tehdä se itse. Ja Alex tekee. Ja siinä sivussa remontoi meille talon.

Me maksamme tietenkin remonttiporukalle työstä. Olemme tavanneet heidät jo useamman kerran Alexin eri kiinteistöjen tupareissa. Tuleva sähkömiehemme Gerardo tekee niitä ihanan tulisia katkarapuja, joista aiemmin kerroin. Remonttimiehet ovat kaikki kotoisin Meksikon maasta, ja minä en ainakaan aio kysellä keneltäkään mitään papereita. Alexilla on myös joku tyyppi kaupungin rakennusvirastossa joka pystyy "nopeuttamaan" erilaisten lupien käsittelemisiä. Siitäkään minä en aio kysyä yhtään mitään, että millä lailla niitä nopeutetaan. Varmaan joku kiva kaveri siellä nopeuttelee rakennuslupaprosesseja ihan silkkaa reiluuttaan.

Istuimme Johnin kanssa autossa Popscenen ulkopuolella ja keskustelimme siitä, mikä häntä nyt tässä kaikessa niin ahdistaa. Siis sen lisäksi että koko suunnitelma kaikkine alasuunnitelmineen on enemmän kuin vähän tuulesta temmattu. Miten niin ei ole kuunneltu? Alex nyt muuttaa suunnitelmaa joka kerta kun me tavataan, mutta eikö siihen nyt ole jo totuttu? Tämä on orgaaninen prosessi. Siinä määrin orgaaninen että tästä koko ideasta voisi myös käyttää sellaista sanaa kuin pähkähullu. Se on ollut tiedossa alusta pitäen. Mikä nyt siis juuri eilen oli muuttunut?

Lopulta John päätteli itse että kyseessä on ahdistuksensekainen kiitollisuudentunne. John ei ole tottunut jättiläismäisiin ystävänpalveluksiin. Hänellä on sellainen tunne että hän ei saa pyytää Alexilta mitään, koska hän on jo valmiiksi niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Samalla häntä ottaa kaaliin ja ahdistaa ja tuntuu, että ei hallitse tilannetta.

Jos me maksaisimme Alexille sen palkan mikä hänelle tästä kaikesta kuuluisi, meillä ei olisi varaa koko projektiin. Ja koska me emme maksa, niin meillä ei ole samanlaista valtaa kuin olisi palkolliseen.

Hirveää riskipeliä. Miten käy meidän ja Alexin ystävyyden? Miten käy taloremontin? Miten käy insinöörin mielenterveyden?

Keskusteltuamme asiasta pitkään, John lopulta rauhoittui. Tänään hän soitti Alexille ja jutteli siitä, että ei oikein nyt tiedä miten päin tässä olisi ja miten pyytäisi muutoksia suunnitelmiin. Keskustelu oli kai mennyt ihan hyvin, ja ulkorakennukseen olisi nyt tulossa se verstas mitä ilman John ei voi elää. (Minä en kyllä ymmärrä millä vapaa-ajalla hän aikoo siellä verstaassaan hääriä, mutta miehen on saatava ne höyläpenkit mitä miehen on saatava. En aio väittää vastaan, koska maailmassa on asioita joihin ei kannata väittää vastaan.)

Minulla on itselläni on oudon tyyni tunne. Johan tässä on myyty koko maallinen omaisuus kertaalleen ja muutettu uuteen maahan tyhjän päälle. Yksi tyhjästä polkaistu ulkorakennus ja taivaanrantaan maalattu taloremontti ei tunnu enää varsinaisesti missään. (Tai siis ei ainakaan tällä viikolla tunnu.)

Tämmöisissä tunnelmissa tällä kertaa.

Kuva: Insinööri tanssii baaritiskillä omissa häissään.

Friday, October 15, 2010

Ohjeita suomalaisille elokuvakriitikoille amerikkalaisten elokuvien arvostelemista varten

Ihan aluksi kannattaa haukkua amerikkalaiset reality-sarjat tai jokin muu amerikkalainen ilmiö jolla ei ole arvosteltavan elokuvan kanssa mitään tekemistä. Tämä on hyvä muistaa erityisesti silloin, jos on sattunut pitämään elokuvasta. Nimittäin muuten on vaarana se, että jos mainitsee pitävänsä jostakin yhdestä amerikkalaisesta asiasta niin sitten aletaan heti pitää kriitikittömänä Amerikanpalvojana, ja siinä menee koko intellektuaalinen vaikutelma pilalle. Sen verran kriitikonkin kannattaa ottaa amerikkalaisilta oppia, että muistaa aina luovansa ennen kaikkea omaa brändiään ja vaikutelmaa omasta itsestään, ja sen vaikutelman on oltava myyvä niitä markkinoita varten joille brändi on tarkoitettu.

Seuraavaksi on hyvä puhua elokuvan näyttelijöistä hieman halveksuvaan sävyyn jos he ovat rikkaita ja kuuluisia. Jos eivät ole, heidät voi sivuuttaa pelkällä maininnalla tai kokonaan, koska mitä sitä jostain tuntemattomista amerikkalaisista puhumaan. Tyhmää tavallista kansaa kiinnostavat kuitenkin vain julkkikset, senhän takia lehtiä ylipäätään luetaan.

Seuraavaksi tarkistetaan, oliko elokuvassa “draaman kaari”. Draaman kaarta käsitteenä ei tarvitse sen kummemmin määritellä, koska se on puhdas tunneasia. Jos kriitikolla on sellainen tunne, että draaman kaari löytyy, niin sitten sellainen on elokuvassa. Yleensä tämä on hyvä asia, paitsi jos elokuva on kriitikon mielestä huono. Silloin draaman kaari on “perinteinen Hollywood”-kaari, ja se on taas huono kaari se. Paitsi jos elokuva on kriitikon mielestä hyvä. Silloin draaman kaari on hyvin rakennettu, olipa se kuinka perinteinen tahansa.

Sitten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, näyteltiinkö elokuvassa hyvin. Näin syntyy vakavasti otettava kriittinen vaikutelma. Ohjauksen voi jättää tältä osin mainitsematta. Kaikki elokuvan ohjausta koskevat kommentit sidotaan tiukasti elokuvan juoneen ja tarinaan, koska elokuvan käsikirjoittajaa ei kannata turhaan mainita. Käsikirjoittajista ei välitä kukaan. Paitsi jos he ovat rikkaita ja kuuluisia. Jos käsikirjoittaja on jo valmiiksi julkkis, voi mainita jotain elokuvan dialogista. Ainoa asia mitä käsikirjoittaja siis yleensä tekee on se että hän hahmottelee hieman sitä mitä näyttelijät elokuvassa puhuvat. Ohjaaja luo yksin kaiken muun sisällön.

Kuvauksesta, leikkauksesta ja äänisuunnittelusta kannattaa yleensä tarkistaa, sopivatko ne “perinteiseen Hollywood-muottiin” vai eivät. “Perinteisen Hollywood-muotin” määritteleminen esimerkiksi leikkauksen suhteen on turhaa, koska kyseessä on moraalinen eikä esteettis-tekninen kriteeri. Sen vaan tuntee. Tässä vaiheessa voi vielä sanoa pari sanaa jostain ihan muusta amerikkalaisesta jutusta, joka tuli eilen televisiosta, jossa oli jotenkin ihan erilainen kuvaustyyli tai äänisuunnittelu. (Äänisuunnitteluhan siis tarkoittaa sitä, että valitaan elokuvaan musiikkia.) Lavastus mainitaan jos se oli jotenkin kummallinen, ja puvustus jos ei oikein enää mitään muutakaan sanottavaa tule mieleen. Lopuksi kannattaa kokoavasti huomauttaa, että itse olisi mieluummin katsonut vähän vähemmän amerikkalaista amerikkalaista elokuvaa.

Thursday, October 14, 2010

Kokoelma tosiasioita















Tältä näyttää tilanne tänään. Kaikki perheen nisäkkäät kävivät paikan päällä oleskelemassa. Ei perheeseemme tosin kuulukaan muita kuin nisäkkäitä. Meillä oli ennen lemmikkimato Hannibal, mutta hän luultavasti muuntui perhoseksi tai kuoli. Kissat viettivät koko ajan kantokopassa, ja koira kakkasi lattialle. Poika heitti minua talosta löytyneellä jumppapallolla päähän, muka vahingossa, niin että uudet aurinkolasini hajosivat. Hyvinhän tämä alkaa!

Tämä Blogger on siitä tyhmä työkalu, että kuvien järjestykseen on melko mahdotonta vaikuttaa. Koko galleriaa voi katsella täällä.

Kokoelma visioita


Isäni opetti ennen eläkkeelle siirtymistään mm. kuvankäsittelyä, ja on intoutunut luomaan kasoittain värimalleja taloa varten. Niitä voi katsella täällä. Mistähän lienen perinyt taipumuksen pakkomielteiseen perehtymiseen? Ei voi mitenkään käsittää.

Jos haluaa, niin kommenteissa voi esittää ulkoväri-ideoita.

Monday, October 11, 2010

Kyllä suomalainen tietää



Eräs suomalainen työkaverini suunnitteli aikoinaan maailmanympärimatkaa, ja kyseli minulta vinkkejä matkan New York-osuutta varten. New Yorkissa käynti monimutkaisti jotenkin matkasuunnitelmaa, ja ehdotinkin että myös Yhdysvaltojen länsirannikolla on mukavia paikkoja joissa on ihan kiva viettää muutama päivä. Työkaveri ilmoitti jyrkästi, että hän ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA tule KOSKAAN matkustamaan Yhdysvalloissa muualle kuin New Yorkiin. Matkailijana hän on nimittäin vastuussa siitä mitä arvoja hänen matkaan käyttämänsä rahat kannattavat. New Yorkia saattoi kannattaa, koska se oli hänen mielestään täysin erilainen paikka kuin muut Yhdysvaltojen osat. Muihin Yhdysvaltojen osiin ei voinut mennä, koska hän ei voinut SIETÄÄ sitä mitä ne muut osat "edustivat". Työkaveri ei ollut koskaan käynyt New Yorkissa, jossa minä olin asunut puolisen vuotta, eikä missään muuallakaan Yhdysvalloissa (minä olin asunut niissä "muissa osissa" siinä vaiheessa elämääni kolmisen vuotta). Jos olisin ollut nerokkaalla tuulella, olisin voinut nostaa esiin että New York on yksi maailman neljästä suuresta pörssikeskuksesta, jossa 40% kaupungin taloudesta syntyy siitä kun omatunnottomat pankkiirit liikuttelevat rahoja eivätkä välitä, mitä siitä tavallisille ihmisille seuraa. Mutta niin tuomitseva oli työkaverini äänensävy että en kyennyt väittelemaan asiasta sen enempää. Tunsin vain epämääräistä häpeää siitä että olin näinkin typerästi kehdannut tuhlata aikaani Yhdysvaltojen väärissä osissa.

Kaverini on fiksu ihminen, eikä jälkeenpäin muista tällaista keskustelua käydyn. Hän on nykyään sitä mieltä, että jos moista tosiaan on tapahtunut niin hän tuli esittäneeksi aika hölmön kannan. Suomessa käydessäni aika usein joku ryhtyy hyvin määrätietoisesti kertomaan minulle, millaista Yhdysvalloissa on. Yleensä joku sellainen, joka ei ole koskaan itse käynyt siellä, ja jota näyttää jotenkin ottavan päähän että joku suomalainen kehtaa mennä asumaan moiseen kamalaan paikkaan. Yksi minulle ennestään tuntematon ihminen haukkui minut "aivopestyksi", kun menin väittämään että minulla on täällä aika hyvä terveydenhuolto. (Niinkuin tietysti onkin, kun oma tai miehen työpaikka maksaa luksussairausvakuutuksen joka kattaa hoidot akupunktiosta psykoterapiaan. Tämä onnihan ei täällä koske kaikkia. Typerä käytäntö, jossa työnantajat maksavat vakuutuskulut, eikä kukaan valvo terveydenhuollon kulurakennetta, on yksi syy siihen että koko maan talous on ihan lirissä.) Eräs omasta mielestään kulttuuri-intellektuelli vanhempi herrasmies ilmoitti Barack Obamaa seuraavaksi presidentiksi povatessani joskus vuonna 2007, että "kuule tyttö pieni" siellä Amerikassa ollaan niin rasisteja että tuota ei tule milloinkaan tapahtumaan. "Syvässä etelässä" ei kuulemma tulla mustaa miestä äänestämään. Tämä intellektuelli ei nähtävästi tiennyt että kyseisessä "syvässä etelässä" juuri nimenomaan asuu enemmän afroamerikkalaisia kuin muualla Yhdysvalloissa. Kerran oli kyllä niinkin päin, että eräs taksikuski saarnasi minulle siitä miten Yhdysvalloissa on parempi elää koska siellä on niin paljon enemmän "vapautta", ja jenkkirautoja saa halvemmalla ja auto- ja bensaverot ovat "järkevät". Kertoilin hänelle vähän näistä meidän kotinurkista, ja hän oli tosi tuohtunut Yhdysvaltojen puolesta ja sanoi että hän ei ole kyllä KOSKAAN nähnyt mitään tuollaista televisiossa. Hän oli sitä mieltä että jos ei kelpaa, niin ei ole mikään pakko olla siellä.

En muista kuin ihan pari kertaa, että joku olisi kysynyt minulta millaista täällä Pohjois-Kaliforniassa on asua, sen sijaan että olisi ryhtynyt kertomaan millaista täällä melko varmasti on. Suomalaisella on vahva usko tiedonvälitykseen, ja siihen, että televisiosta näkyvät asiat ovat pääosin totta. Kaliforniassa kaikki käyvät kauneusleikkauksessa, harrastavat autojen ja moottoripyörien customointia, pitävät pieniä koiria käsilaukuissa, ovat pinnallisia, ja siihen on kenenkään Kaliforniassa asuvan ihan turha väittää vastaan. Aivopestyjä mitä aivopestyjä.

Itsekin olin samanlainen silloin kun asuin Suomessa. Tiesin tosi hyvin, mistä kaikki eri poliittiset ilmiöt Yhdysvalloissa johtuvat ja miten siellä kansaa viilataan linssiin. Jostain syystä uskoin myös, että nämä asiat ovat tiedossa vain Suomessa, eikä kukaan amerikkalainen itse tajua niitä. Olin saanut tietoni amerikkalaisista kirjoista, amerikkalaisten pitämiltä nettisivuilta, ja amerikkalaisista televisio-ohjelmista - ja olin valmis viisaana neuvomaan kaikkia amerikkalaisia jotka vaan hiukankin jaksoivat kuunnella. Ja niitäkin jotka eivät oikein olisi jaksaneet.

Suomalaiset kuluttavat valtavasti amerikkalaista viihdettä ja kulttuuria. Ihmisille tulee ehkä sellainen tunne että he tuntevat Amerikan asioita paremmin kuin amerikkalaiset, varsinkin kaikki ne hölmöt joita näkee Suomen televisiossa. Mutta eiväthän televisio, internet ja muu media kuitenkaan ole ihan sama asia kuin elävä elämä. TV-ohjelmissa (ainakin niissä joita ostetaan Suomeen) esitellään pääasiassa valkoihoisten ihmisten asioita, tai muiden ihmisten asioita valkoihoisten näkökulmasta. Usein niissä käsitellään vielä valkoihoista ylempää keskiluokkaa, joka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ja edustaa aika häviävän pientä osaa "amerikkalaisuudesta". Aika monessa sarjassa käsitellään poliisi- tai tuomarikunnan asioita sellaisesta tietynlaisesta näkökulmasta, josta syntyy mahdollisiman paljon draamaa. Ja sitten on tietysti tosi-TV, jonka Bob Geldof uskoo keksineensä. Siihen osallistuvilla ihmisillä tuntuisi olevan jotakin vikaa päässä niin Amerikassa kuin Suomessa ja kaikissa muissakin maissa, eikä heitä ehkä kannata ottaa ihan vakavasti kansakuntansa edustajina.

Mitä kauemmin asun täällä Kaliforniassa, sen vähemmän tuntuu että tiedän siitä millaista täällä on ja mistä syystä. Aina löytyy joku uusi alakulttuuri joka valaisee asioita taas eri näkökulmasta. Ehkä yksi isoimmista asioista joita Suomessa asuessa oli vaikea hahmottaa, on monikulttuurisuus ja mitä se oikeasti merkitsee. On helppo tuupata kaikki amerikkalaiset samaan kastiin ja ajatella heitä homogeenisena porukkana niinkuin suomalaiset. (Tosin suomalaisetkin ovat tietysti yhä heterogeenisempää jengiä, seikka jota tiettyjen PerSu-tyyppisten piirien on vaikea sulattaa.) Sitten kun helsinkiläisistä 30% on valkoihoisia, kaupungissa puhutaan 130 kieltä ja kauppojen kylttejä ja ravintolamenuita löytyy ainakin 20:llä niistä, voi ajatella että stadilaiset tosiaan ovat sisällä kalifornialaisuudessa ja ymmärtävät mitä se "edustaa". Tai newyorkilaisuus, sen puoleen. Olisi kiva silloin kysyä amerikanrautoja rakastavalta taksikuskilta, miten hän viihtyy kalifornialaistuneessa Suomessa.

Underground-vegaanitötteröitä ja muita paikallisherkkuja


Lauantaina oli ForageSF:n Underground Market -niminen paikallisherkkutapahtuma, jonne emme päässeet koska olimme Alexin kaverin Ricardon tupareissa. Sielläkin oli kyllä monenmoista herkkua tarjolla. Yksi rakennusmiehistä, Gerardo, tekee aina näihin Alexin rakennusprojektien tupareihin sellaisia hirmuväkeviä katkarapuja, jotka tuikataan raakana marinadiin jossa on valtavasti chiliä, limettimehua ja sipulia. Meillä on Johnin kanssa aika paatuneet makuhermot mutta nämä katkikset saavat meillekin vedet silmiin. Ihanaa!

San Franciscon seudulla on vahva gourmet-perinne. Esimerkiksi Chez Panisse ja Gary Danko ovat sellaisia ravintoloita joihin ihmiset tulevat pitkien matkojen päästä syömään. Jotkut lentävät lentokoneella ulkomailta asti ihan ruokaelämyksiä varten. Berkeleyläiset ovat tosi kranttuja ravintolaruoastaan. Monet ovat sitä mieltä että vain Pariisissa ja Berkeleyssä saa kunnollista ruokaa, ja Berkeleyssä on parempaa. Monen ihmisen harrastus on ravintoloissa syöminen, ravintola-aterioista keskusteleminen, ja niistä internet-palstoille kirjoittaminen. Monet harrastavat hyvin vaativaa ja teknistä kokkausta kotona ja keskustelevat asiantuntevasti kastikkeiden koostumuksesta ja paté briséen onnistuneisuudesta. Berkeleyläisellä ruokasnobilla menee heti herne nenään jos hän joutuu istumaan puoli minuuttia pöydässä vesilasi tyhjänä, tai pääruoka tuodaan liian nopeasti. Tarjoilijat ovatkin ammattitaitoista väkeä jotka hyörivät pöydän ympärillä kuin hyvin treenattu tonttuarmeija. Aina ponnahtaa joku esiin kysymään miten voisi auttaa jos asiakkaalla on hetken aikaa jotenkin tyytymätön ilme. Täällä tottuu ruoan suhteen liiankin hyvälle. Kaliforniassa kasvaa kaikki kaalista mangoihin, ja luomutiloilta tulee jumalaista lammasta ja muuta lihaa. Ei tarvitse pelätä että lautasella vaanii kasvihuonetomaatti tai keskuskeittiökastike. Päinvastoin, tomaatti on vanhaa perinnelajiketta jonka alkuperä selviää ruokalistasta juurta jaksaen, ja kastikkeen ainekset on keittiömestari leikannut puutarhastaan samana aamuna todennäköisesti oaklandilaisen sepän käsin väsäämillä saksilla.

Ravintolakulttuurin katveeseen on siinnyt taiteilijoiden, friikkien ja juurevuushenkisten aktivistien toimesta vahva undergroundgurmee-skene. On kotikeittiössään ammattitasoisia kakkuja, leipiä ja muffinsseja väsääviä pienleipureita, katukärryistä keittoja, tamaleja, lettuja, gumboa ja ties mitä myyviä pienyrittäjiä, on oluenpanijoita ja viinantislaajia, ja underground-ravintoloita jotka toimivat yhden illan kerrallaan ihmisten kotona, jossain varastorakennuksessa, kadunkulmassa tai talon katolla. On erilaisia villisienten ja villikasvisten kerääjiä jotka opettavat lajintunnistustaitoja muillekin. Ai niin ja sitten ne vegaanitötterötyypit, jotka ovat keksineet uudenlaisen pikaruoan. Aivan jumalaisia tötteröitä. Monellakaan näistä puuhapettereistä ei ole toimintaansa minkäänlaista lupaa, ja toisinaan terveysviranomaiset joutuvat virkansa puolesta jahtaamaan heitä. Mutta yleensä ruokaihmiset jätetään rauhaan, koska he luovat omintakeista kulttuuria jonka perässä seudulle tulee turisteja ja rahaa. Veroviranomainen nuolee nähtävästi näppejään ja toivoo että ne turistit käyvät sitten myös "virallisissa" ravintoloissa ja kaupoissa.

Yksi tämän lähiruokatoiminnan liikkeellepanevista voimista on Michael Pollan, Berkeleyn yliopiston professori joka on kirjoittanut paljon ruokateollisuudesta, tehoviljelystä ja tämänhetkisen systeemin järjettömyydestä. Pollanin entinen oppilas Novella Carpenter valtasi tyhjän tontin täältä Länsi-Oaklandista ja perusti siihen urbaanin maatilan. Hän kirjoitti seikkailuistaan ihastuttavan kirjan, josta voi lukea mm. siitä miten hän päätti kasvattaa karjaansa kaneista, kutuista ja kanoista oikein kunnon lihaeläimiin. Hän hankki kaksi sikaa ja niille ruoan ravintolaroskiksista dyykkaamalla. Siat kasvoivat ja söivät tietenkin hurjasti ja Novellan ja hänen miehensä kaikki aika meni dyykkaamiseen. Hän tapasi hienon berkeleyläisen ravintolan roskiksia tonkiessaan keittiömestarin, joka oli heti sitä mieltä että aivan mahtavaa kun jollain on urbaanipossuja. Keittiömestari lupasi possunlihaa vastaan opettaa Novellan tekemään salamia, ja heistä tuli hyvät kaverit. Possut tapettiin aikanaan, ja salamista tuli kuulemma herkullista. Tuli kai, kun possut oli kasvatettu gourmet-ruoalla!

Gourmet-riemut koskevat tietenkin vain heitä joilla on niihin varaa. Täällä Länsi-Oaklandissa ei moneen vuoteen ollut ainoatakaan ruokakauppaa, saati sitten oikeaa ravintolaa. Viinakauppoja ja pikaruokaa vain. Köyhät ihmiset syövät huonoa ruokaa ja ovat ylipainoisia mutta silti aliravittuja, ja sairastavat ja kuolevat nuorempana kuin Berkeleyn gurmeeharrastajat. "Food inequality" on tosiasia, jota vastaan taistelee joukko aktivisteja joiden mielestä hieno, terveellinen lähiruoka kuuluu kaikille.

Viimeisen kuuden-seitsemän vuoden aikana pontevat länsioaklandilaiset ovat perustaneet mm. Mandela Foods Cooperative- ruokaosuuskunnan jolla on oma luomuruokakauppa, ja People's Groceryn, joka toimittaa kasviskasseja suoraan tiloilta ja kouluttaa ihmisiä laittamaan hyvää, terveellistä kotiruokaa. Meillekin tulee joka toinen viikko People's Groceryn kasviskassi. Systeemi on sellainen, että me maksamme kassista hieman enemmän ja subventoimme siten jollekin köyhälle perheelle halvat kasvikset. Hinta on silti meillekin oikein edullinen, ja kasvikset ovat herkullisia. Osa tulee People's Groceryn urbaanitiloilta ihan tästä läheltä. Myös City Slickers Farms ja Mo' Better Food kasvattavat ruokaa täällä meidän kotinurkilla ja pyrkivät luomaan työpaikkoja ja uutta, urbaania taloutta joka vaalii ihmisten terveyttä ja viihtyisämpää elinympäristöä.

Länsi-Oaklandiin on ilmestynyt myös uusia, hyviä ravintoloita kuten D'Alician taqueria, Etelä-Yhdysvaltojen herkkuja tarjoava Brown Sugar Kitchen, ja ihanaa jamaicalaismättöä pikaruokahengessä myyvä Yardie Jerk.

Ei ole ainakaan paikallisten puuhakkuudesta kiinni, saadaanko ruokatasa-arvoa kohennettua.

Thursday, October 7, 2010

Värivaihtoehtoja


Nerokas isäni Pertti Lockberg laati nämä mallikuvat talon ulkoväreistä. Näistä visioista pidetään kiinni kynsin hampain seuraavat puoli vuotta.

Wednesday, October 6, 2010

Ensimmäinen virhe



Alex oli heti sitä mieltä, että muutatte sinne vaan, rempataan talo samalla kun te asutte siellä. Mies ja minä pidimme pelkkää ajatustakin ihan järkyttävänä. Miten kaksi aikuista, yksi esiteini-ikäinen joka viettää tunnin vessassa joka aamu laittamassa tukkaansa, yksi pieni mutta erittäin aktiivinen koira, ja kaksi kissaa joista yksi pahkineuroottinen ja toinen kylläkin normaalin kissamainen mutta siis, kissa, asuvat talossa jossa ei ole hellaa eikä lämmitystä? Siinä ainoassa huoneessa jota sillä hetkellä ei remontoida? Vasaran paukkuessa ja remonttimiesten rampatessa? Ja yksi näistä aikuisista on kotona työtä tekevä käsikirjoittaja-kääntäjä joka ei voi SIETÄÄ häiriöitä aktiivisessa kirjoitusvaiheessa?

No eilen me sitten päätettiin että muutetaan vaan ensi kuussa, hyvin se menee. Voihan sitä aina vuokrata jonkun toimiston. (Jonkun sellaisen toimiston mihin saa ottaa koiran, varmaan sellaisia on ihan pilvin pimein tosi halvalla.) Ja huonekalut voi laittaa varastoon. Ja pihan voi aidata niin että eläimet eivät karkaa, niin voivat sitten kivasti juoksennella siellä eikä vaan yhdessä huoneessa nököttää. Ja jos ottaa vaan tosi vähän tavaroita sinne ensin mukaan, niin se on vähän niinkuin telttaretki. Telttaretkethän on tosi kivoja. Ja halvan hellan ja jääkaapin saa käytettynä paikallisesta Keltaisesta Pörssistä eli Craigslististä. Ja pieniä sähköpattereita voi ostaa ja niillä lämmittää, koska meillähän kuitenkin on sähköt. Ja vesi. Jota varmaan ei katkaista kuin pariksi viikoksi korkeintaan.

Tällä tavalla meiltä säästyy melkein kolme tonnia kuussa, kun ei tarvitse lyhentää lainaa ja maksaa vuokraa samaan aikaan. (Paitsi se toimiston ja varaston vuokra.) No okei, kaksi tonnia. Mutta jos nyt laskee että asuisimme täällä vielä vaikka neljä kuukautta, niin sillä rahalla alkaa jo saada lattialautaa aika paljon. Ja keittiökalusteita. Ja nimittäin niinhän se on, että raha puhuu, ja sonninpaska kävelee.

Kuulin Suomessa käydessäni sellaisen huhun, että minä olen muuttanut tänne Amerikkaan kotirouvaksi ja asun huomattavasti vanhemman, upporikkaan mieheni kanssa jossain McMansionissa kuin mikäkin desperate housewife ja piereskelen kattoon kaiket päivät. Menin kuulemma naimisiinkin vain saadakseni green cardin enkä oikeasti edes rakasta sitä miestä yhtään. Haluan vaan kiihkeästi asua Amerikassa koska se on minusta niin hienoa. Ei noilla muilla paskajutuilla niin väliä, mutta anteeksi vaan, olen kyllä onnistunut iskemään itseäni nuoremman miehen.

Tuli vaan eilen mieleen, hyvin optimistista laskentataulukkoa remonttipennosten käytöstä laatiessamme, että nyt olisi tietysti kätevää jos mies olisi miljunääri. Tai jos vaikka minä olisin. Voitaisiin remontoida ne vessatkin tässä samaan syssyyn. Mutta toisaalta, jos olisimme miljunäärejä, niin sitten meillä ei varmaan olisi taloa Oaklandin ghetossa eikä mahtavia naapureita eikä uutta suurta seikkailua eikä aktivistimeininkejä eikä mitään. Että silläkin asialla on puolensa ja puolensa.

Tämän hetkinen remonttisuunnitelma on se, että aloitetaan edellisen omistajan jäljiltä auki olevista rakennusluvista. Uutta perustusta ei ole siis vielä rakennustarkastettu. Onneksi Oaklandin rakennusvirasto on hukannut alkuperäiset piirustukset, että varmaan ihan kivasti selvitään siitä kaikesta ilman mitään isompia hässäköitä. Sitten pitää laittaa viemäröinti kuntoon, koska viemäriputki vuotaa jalkakäytävän alle, ja laittaa ulkoseinään alaosasta puuttuva laudoitus. Alakerrassa vaihdetaan keittiön ja makuuhuoneen paikat. Makuuhuone tulee talon perälle ja siitä aukeaa ovet talon taakse rakennettavalle terassille, jossa voi miellyttävästi sitten nauttia aamukahvit kun tämä kaikki on joskus ohi. Yläkertaan menevät rappuset puretaan ja niiden tilalle tulee kierreportaat. Näin yläkerran hukkaneliöt tulevat käyttöön ja sinne saadaan yksi kunnollisen kokoinen makuuhuone, ja toisesta makuuhuoneesta tulee meidän toimisto. Vintille puhkaistaan luukku, että saadaan varastotilaa. Lisätään lämmitys, maalataan seinät, ja voila. Eihän tuossa nyt mene kauaakaan.

Minusta on aina hyvä priorisoida tärkeät asiat ensiksi, joten olen jo ostanut uuteen kotiimme tyynyn. Ja maton. Niitä voi ihailla noista kuvista. Tyynyn nimi on "I left my heart in San Francisco", ja se on Upper Playground-nimisestä liikkeestä alennuskupongilla puoleen hintaan. Matto on semiantiikkinen persialainen, Shirazin kaupungista. Minä ostin sen tietenkin internetistä enkä Iranista, edullisesta ESaleRugs-verkkokaupasta. Rakastuin tähän mattoon koska se näyttää siltä kuin hullu matontekijä olisi mielestään kutonut siihen salaisia koodeja. Kuvaa klikkaamalla sen saa suuremmaksi, ja näkyviin tulee pieni turkoosinvärinen vinoneliö takanurkassa. Se on ihan huippuhieno yksityiskohta. Se tulee sopimaan tosi hyvin siniseen sohvaan, joka on tuolla yhdessä vanhan tavaran kaupassa, tosin vielä rikkinäisellä vaaleanruskealla tekonahalla verhoiltuna. Sohvaan tulee siniharmaa huopaverhoilu. Jos se on siellä liikkeessä vielä siinä vaiheessa kun minulla on varaa ostaa ja verhoiluttaa sohva. Sisä- ja ulkoseinän maaliväritkin on jo valittu. Ulkoseinistä tulee näillä näkymin oliivinvihreät, ja ikkunanpuitteet ja sen sellaiset maalataan hiilenmustiksi. Ulko-ovesta tulee oranssi. Sisälle tulee yksi sysimusta seinä, muut valkoisia. Ja mustat keittiönkaapit, valkoiset tasot ja valkoiset kaakelit. Tämä hommahan on jo melkein valmis. What could possibly go wrong?

Monday, October 4, 2010

Nykyinen kotimme




Tässä on muutama kuva nykyisestä vuokrakämpästämme. Se on aika primitiivinen teollisuustila, keittiössä on pari halvinta Ikean tasoa ja metallisia varastohyllyjä, ja kylppärissä on ikivanha kylpyamme puisella korokkeella, koska betonilattian alle ei ole päässyt vetämään viemäröintiä. Siellä on mukava kylpeä jalustalle nostettuna kynttilänvalossa. Kattoterassilla on trampoliini ja tulisija, ja kaikki bileet päätyvät yleensä aina sinne. Vieraat hyppivät trampoliinilla erilaisissa tajunnantiloissa ja tulisijassa poltetaan tuttujen taloremontista saatua hukkalautaa. Kattokuvassa näyttää olevan myös pieni sekarotuinen koiramme Trotsky ja toinen kissoista, ruskea Truffle. Anilliininpunainen kuva on otettu juuri ennen syntymäpäiväjuhliani, joilla esiintyi ihastuttava jazzlaulajatar Veronica Klaus. Kuvassa näkyvä nainen on ystäväni Allison, joka auttoi kodin koristelemisessa juhlakuntoon.

Sunday, October 3, 2010

Miksi rakastan naapureitani



Huomasin kesken häävalmistelujen vuonna 2008 vuokra-asuntoilmoituksen jossa mainostettiin New York-tyylistä loftia. Lääniä oli ja kuvissa asunto näytti mahtavalta. Näyttö oli valitettavasti juuri samana päivänä kuin meidän häät, mutta vuokraisäntä ei ollut ilmeisesti löytänyt mieleistään asukasta koska järjesti meille myöhemmin uuden näytön.

Kulmakunta näytti meistä vähän hurjalta, kun saavuimme paikalle. Ei ollut kauaakaan siitä kun olimme todenneet saman seudun mahdottomaksi ajatukseksi. Mutta vastapäisellä pihalla kasteli nurmikkoa mukava mies joka esitteli itsensä Tonyksi ja toivotti tervetulleeksi. Rakastuimme asuntoomme. Tonystä tuli heti sellainen vakaa ja jömäkkä tunne, että eihän täällä ole mitään hätää. Päätimme että kokeillaan, pääseehän sitä pois jos urbaani loft-elämä vaatii liikaa kansalaistaitoja. Hääjärjestelyistä aivan uupuneina ryhdyimme muuttoon sinä kesänä.

Ensimmäiset ampumavälikohtaukset sattuivat syksyllä. Niitä oli kolme peräkkäin, ja keskimmäisessä valitettavasti kuoli yksi ihminen. Tapahtumaketju lähti liikkeelle jostain riidasta ja velasta, ja siihen oli sekaantunut pari korttelimme asukasta. Pahimman sattuessa minä olin Suomessa, mutta mies ja poikapuoli olivat molemmat kotona. Molemmat olivat aika pahasti järkyttyneitä, tietenkin. Poika ei halunnut tulla pimeällä kotiin moneen kuukauteen sen jälkeen. Palattuani Suomesta sattui vielä se viimeinen ampumatapaus, mutta se oli pelkkää uhkailua. Olin silloin yksin kotona ja muistan hyvin selvästi, miten kuulin kuusi pistoolin laukausta. Ääni ei ollut kovinkaan voimakas, vaan pikemminkin semmoinen pieni poksahdus. Muistan hämmästelleeni sitä, ennen kuin säikähdin. Kuului huutoa, kiihdyttäviä autoja, ja juoksuaskeleita. Jälkeenpäin sain tietää, että naapurin David ja Jean-mummo joutuivat kaahaamaan pois kotiportiltaan, turvaan kimpoilevien luotien alta. Muistan miten aika tuntui hidastuvan, miten mietin että pysyn pois ikkunoista ja kelasin mielessäni mitä kerron poliisille. Soitin ja esitin asiani rauhallisesti, ja kävelin ympäriinsä veri korvissa kuohuen ja pulssi tykyttäen. Tilanteen rauhoituttua kurkin ikkunoista poliisin saapumista. Kaikkein omituisimpana yksityiskohtana mieleeni jäi se, miten himoitsin lisää adrenaliinia siinä tyhjälle kadulle tuijottaessani. Joku osa minusta janosi lisää ammuskelua. Ajattelin, että tämän takia ihmiset ehkä tottuvat olemaan sotatoimialueilla. Hengissä selviäminen on koukuttavaa. (Ammuskelija jäi kiinni myöhemmin, ja istuu nyt vankilassa 15 vuoden tuomiota.)

Se elokuu oli omituinen. Naapurustossa oli kuumeinen, jotenkin sairas ilmapiiri. Joku toinenkin ammuttiin jossain vähän kauempana, ja kadunvarsialttarit keräsivät meluisia, päihteissä heiluvia porukoita joiden ohi oli pelottava kulkea. Tony alkoi aktivoida meitä naapureita perustamaan kortteliyhdistystä. Tony ja hänen perheensä - Jean-mummo, David-veli, Davidin vaimo Charlene, Tonyn lapset kolmesta avioliitosta, ja toisinaan Tonyn sisarpuoli Kim - ovat asuneet samassa talossa nyt kuudetta sukupolvea. He ovat Länsi-Oaklandin elävää historiaa, afroamerikkalainen perhe joka on elänyt Oaklandin mukana nousut, laskut ja kaiken siltä väliltä. David-nimisen taiteilijanaapurin kanssa he olivat pitäneet korttelissa jöötä kymmenen vuotta. Mutta virallinen Neighborhood Watch-kortteliyhdistys toisi mukanaan yhteistyötä poliisin kanssa, kylttejä joilla varoitetaan konnia kyseisestä yhteistyöstä, turvallisuuskoulutusta poliisilaitoksen puolesta, sekä sen edun että kun naapurit tuntevat toisensa, kaikki voivat katsoa toistensa omaisuuden, lasten ja lemmikkien perään. Toiminta käynnistettiin meillä. Meillä on iso avoin tila, olimme uusia naapureita, ja minä vielä maasta josta kukaan ei ole oikein kuullutkaan. Ehkä se kaikki auttoi, että keskenään tosi erilaiset naapurit saattoivat kohdata kansainvälisissä tunnelmissa ilman isompia jännitteitä. Kymmenkunta ihmistä tuli edustamaan talouksiaan kokoukseen. Heistä tuli yhdistyksen runko ja sielu, ja meidän läheisiä ystäviämme.

Sitten se olikin menoa. Minusta tuli kortteliyhdistyksen puheenjohtaja, ja mies liittyi West Oakland Air Monitors- yhdistykseen joka valvoo hengitysilman laatua - Länsi-Oaklandissa on niin raskasta teollisuutta kun jätemetallin käsittelijöitä, joita ei paljon kiinnosta köyhien ihmisten veren lyijy- ja kadmiumarvot. Meistä tuli kotiseutuaktivisteja jotka järjestävät pää punaisena korttelijuhlia ja infotilaisuuksia. Meistä tuli ihmisiä joilla on onni rakastaa lähimmäisiään, jotka ovat monen värisiä, eri taustaisia, eri yhteiskuntaluokista, ja joilla on tosi erilaiset elämäntilanteet. On Cleanup, vanha koditon mies jolle me melkein kaikki naapurit maksamme aina pari dollaria siitä että hän lakaisee jalkakäytävän asuntomme kohdalta. On trinidadilainen Tadros, maailman kaunein, rastatukkainen, maitokahvin värinen mies, joka osti korttelin pahimman talonrähjän ja korjailee sitä vapaa-aikoinaan asunnoksi - tosin hän tekee töitä melkein 12 tuntia päivässä, joten remonttihomma etenee hitaasti. On el salvadorilainen kiinteistövälittäjämme Francisco, jolla on machete rappusten alla piilossa, ja aina pari golfmailaa autossa siltä varalta että hän joutuu näyttämään kiinteistöjä joissa asustelee jotain hämärätyyppejä ilman lupaa. On pariskunta Alex ja Christopher. Alex on sisustussuunnittelija ja kaupunginosamme kaunistuslautakunnan puheenjohtaja, ja Christopher on vankilapsykologi. Minulla on sellainen tunne että esimerkiksi Tony ei olisi oikein missään olosuhteissa valinnut tuttavakseen meksikolaistaustaista sisustussuunnittelijahomoseksuaalia, mutta meitä yhdistävät isommat, ennakkoluuloja tärkeämmät asiat. Me haluamme että meillä on kotikulmillamme turvallista ja onnellista.

Kortteliyhdistyksen virallisiin toimintavaatimuksiin kuuluu järjestää vuosittainen korttelijuhla. National Night Out on täällä Oaklandissa alkanut juhlapäivä, jolloin naapurustot kaikkialla Yhdysvalloissa pitävät isompia ja pienempiä katubileitä. Ensimmäinen juhlamme oli heti suuri syksee, porukkaa kävi satakunta ja naapurit grillasivat kadulla ja tarjoilivat ilmaista ruokaa kaikille. Oli pomppulinna ja paukkumaissia, ja tulitanssi-, laulu- ja hulavanne-esityksiä. Sillä ensimmäisellä juhlalla oli sellainen vaikutus, että lapsemme lakkasi kokonaan pelkäämästä täällä asumista. Hän hurutteli potkulaudallaan edes takaisin tutustumassa naapureiden lapsiin, ja huomasi että täällä asuu ihan tavallisia ihmisiä eikä pelkkiä pyssymiehiä. Toinen korttelijuhla oli jo varsinainen festivaali: Tony ja Taiteilija-David rakensivat esiintymislavan ja esiintyjiä oli niin paljon että juhlia piti jatkaa yli virallisten aikarajojen. Oli Spoken Word- runoutta ja soul- ja gospelesityksiä, jumalanpalvelustanssia läheisestä baptistikirkosta, pastorin johtama rukous, rappia ja vaikka mitä. Minä seisoin pimenevällä kadulla tulitanssijan liekkien loisteessa ja ajattelin että tämä on ihan kuin jonkun höhelön Hollywood-elokuvan loppukohtaus. Naapurit päättävät järjestää juhlan ja osoittautuvat kaikki jotenkin naurettavan lahjakkaiksi laulajiksi ja tanssijoiksi. He löytävät voimaa toisistaan ja tajuavat olevansa kuin suuri perhe. Kuulostaa kornilta, paitsi silloin kun kaikki sattuu olemaan totta.

Minä en ole koskaan näin varauksettomasti rakastanut paikkaa jossa asun, ja ihmisiä joiden kanssa sen paikan jaan. Maassa jossa on pieni määrä hyvin rikkaita ihmisiä, pienenevä keskiluokka, ja kasvava köyhien massa, tuntuu falskilta että kaikki ovat eriytyneet omille asuma-alueilleen. Monien ihmisten ei tarvitse arjessa juurikaan kohdata kärjistynyttä eriarvoisuutta. Ja silloin on helppo "toiseuttaa" niitä joilla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä - tai yhtä hyvin niitä joilla menee paljon paremmin. Sama ilmiö toki toteutuu Suomessa ja varmaan kaikissa maissa, mutta mitä jyrkemmät luokkaerot, sen rajummalta se tuntuu että ei haluta oikeasti tietää mitään niistä "toisista". Silloin on helppo luulla kaikenlaista ja uskotella itselleen olevansa jotenkin erinomaisempi kuin ne toisenlaiset.

Olen onnekas maahanmuuttaja rikkaasta maasta, ja minulla on hyvin vähän pigmenttiä. Olen ilman omaa ansiotani paremmissa lähtökohdissa kuin moni naapurini. En yhtään kuvittele että meidän kortteliyhdistyksemme jotenkin poistaisi rakenteellisen eriarvoisuuden, tai tekisi minusta jotenkin mainion ja hienon ja vähemmän houkantuurisen valkoihoisen ihmisen. Olen nöyrän kiitollinen siitä että ihmiset joiden elämä on ollut kovempaa taistelua kuin minun koskaan, ovat ottaneet minut avosylin vastaan, hyväksyneet naapurikseen ja ystäväkseen. Tony perheineen kutsui meidät sukujuhliinsa Tildenin puistoon. "We're family now," sanoo Tony usein, eikä varmasti itse mieti olevansa suurisydäminen, avarakatseinen, uskomattoman hienostunut ihminen jolta me yritämme vaivihkaa ottaa oppia.

Saturday, October 2, 2010

Tuore talonomistaja



Tämä hieman järkyttyneen näköinen kaveri on mieheni. Olemme menossa juomaan samppanjaa uuteen kotiimme kaupantekopäivän iltana.

(Tästä tekstistä voi lukea lisää siitä, miksi tämä talokauppa on monen kaverimme mielestä aivan käsittämätön idea.)

Seuraavassa kuvassa John ja kaikenkokenut kiinteistövälittäjämme Francisco. Ja Iittalan lasit. Ja uusi keittiö. Tai siis ei ole keittiötä. Vanha pesukone ja kuivain on, mutta ei esim. hellaa tai jääkaappia. No, pientä laittoo. Franciscosta vasemmalle oleva seinä kaatuu vielä. Toivottavasti ei ole kantava.

Ensimmäinen aamu talonomistajana

Mietin tokkuraisena ja huonosti nukkuneena, oliko tässä nyt mitään järkeä. Teoriassa pitäisi olla fiksua ostaa halpa talo silloin kun markkinat ovat romahtaneet ja se talo on ihan tosi järkyttävän halpa. Käytännössä meillä on nyt kämppä jossa urakoitsija veteli mutkia suoriksi kunnes riitaantui omistajan kanssa siinä määrin että lähti kävelemään. Omistaja haastoi urakoitsijan oikeuteen ja lopetti lainan lyhentämisen. Pankki sanoi aikansa sitä meininkiä katseltuaan että nyt myytte sen kämpän sillä hinnalla mikä lainasta on maksamatta, tai lunastamme koko huushollin. Ja niin meillä nyt siis on viisi huonetta ja keittiö hintaan 140 000 dollaria. Se on täällä San Franciscon lahtiseudulla ihan helevetin halpa kämppä. Kolminkertainen summakin katsotaan täällä vielä edulliseksi.

Meillä on aika monta kaveria joiden mielestä on outoa, että me asutaan täällä pahamaineisessa West Oaklandissa josta ovat kotoisin Helvetin Enkelit, Mustat Pantterit, ja jossa 14-vuotiaiden mielestä on melko normaalia omistaa puoliautomaattiase. Olemme asuneet täällä vuokralla pari vuotta, mahtavassa teollisuusloftissa jossa on 200 neliötä ja saman verran kattoterassia. Halvalla. Kaverit ovat nyökytelleet että no joo, kyllä he tavallaan tajuavat, kun teillä on noin mieletön kämppä. Mutta esimerkiksi yksi Gary, jolla on kitarakorjaamo ja joka tuntee kaikki Carlos Santanasta Metallicaan, (siitä ehkä joskus myöhemmin lisää), esitteli oikein käsipelillä miten valtavan kokoisina hän pitää mieheni palleja, kun me nyt olemme ostaneet satavuotiaan, 136-neliöisen, asbestiseinäisen, vain osittain mutta sitäkin huonommin remontoidun, hukkaneliöitä pullistelevan, termiitinsyömän rötiskön. Täältä ghetosta.

Sinä aikana kun olemme asuneet täällä, meidän korttelissa on ammuttu kadulle yksi ihminen ja yritetty ampua joku ainakin pari kolme kertaa. Kerran heräsimme yöllä siihen että koko kortteli on poliisipiirityksessä johon kuului ainakin 20 poliisiautoa ja rynnäkkökiväärein aseistautuneita paikallisia karhuryhmäläisiä, ja neljä-viisi koirayksikköä. Viitisentoista näistä hesseleistä oli meidän oven edessä pyssyt tanassa. Toinen porukka osoitteli kivääreillä naapurin taloa, jossa 80-vuotias mummo oli kuulemma hereillä ja kauhun vallassa uskoi että nyt ne tappaa hänet. (Aamulla hieman toivuttuaan Jean-mummo oli enimmäkseen pahalla päällä sen takia että yksi poliiseista oli pissannut hänen talonsa kulmalle.) Tilanne oli se että kymmenen kilometrin päässä East Oaklandissa pari nuorta heppua oli ryöstänyt auton - siis liikennevaloissa aseella uhaten ihmiseltä joka ajoi sitä autoa - ja takaa-ajo päättyi tuohon meidän kulmalle jossa kaverit osuivat parkkeerattuun, erään naapurin tietenkin juuri sinä aamuna ostamaan Toyotaan. Toinen jätkä kiipesi aidan yli meidän loft-osuuskunnan sisäpihaan, ja toinen ryntäsi jonnekin naapurin pihoihin kolkuttelemaan ovia ja vaatimaan sisäänpääsyä. (Onneksi kukaan ei uskonut kun kaverit pyysivät apua ja väittivät olevansa vakavasti loukkaantuneita, koska siitä olisi sitten seurannut panttivankikriisi.) Koirayksiköt usuttivat lopulta noin 17-vuotiaan gangstan ulos meidän sisäpihasta ja se toinenkin heppu kuulemma jäi kiinni myöhemmin. Kaikkein mieliinjäävin repliikki jonka kuulin poliisin megafonista sinä yönä oli "Drop your iPhone. Drop the iPhone now." Nuorisorikollinen ilmeisesti yritti tekstailla tuttavilleen reaaliaikaista raporttia.

Täällä Amerikan kolmannessa maailmassa meillä on myös paljon kodittomia, jotka keräilevät romumetallia (johon toisinaan lasketaan myös huonosti lukitut polkupyörät ja helpommin irtoavat autopellit). Saaliinsa he vievät tuonne läheiseen metallikeräämöön, ja saavat siten rahaa jolla voivat ostaa lisää alkoholia ja crackia. Useimmat niistä ovat ihan kivoja tyyppejä, mutta yhtenä ongelmana kodittomuudessa on se että ei oikein pääse vessaan. Meidän talon edessä on suojaisia puskia, jotka toimivat kodittomien vessana. Oaklandin kaupunki ei isommin satsaa köyhälistöalueen puhtaanapitoon tai esimerkiksi katuroskiksiin. Aika usein astun aamulla ovesta roskaläjään jonka vieressä on ihmisen kakkakasa, ja sivummalla muutama käytetty kondomi. Meidän kortteli on siis myös tietenkin huora-alueen keskiössä, ja rauhallisena ja turvallisen tuntuisena nurkkakuntana toimii drive in-bordellina. Lukemattomat kerrat olen pahaa-aavistamattomana koiranulkoilutusreissulla vilkaissut parkkeerattuun autoon jossa ammatti-ihminen juuri toimittaa virkaansa mulkku suussa. En minä mikään moralisti ole, mutta mieluummin katselisin suuseksiä vain silloin kun olen itse sillä tuulella ja vartavasten hankkinut tämän tyyppistä materiaalia nähtäväkseni.

Ai että minkä takia me nyt sitten ollaan hullut menty hankkimaan talo tällaisesta paikasta? Sitä tässä nyt itsekin muistelen, että minkä takia, ja kirjoitan siitä seuraavassa tekstissä lisää. Toivottavasti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...