Friday, October 22, 2010

Insinöörin kriisi (osa yksi)

Johnille päsähti eilen illalla kriisi päälle. Olimme menossa San Franciscoon Popsceneen katsomaan Delphic-nimistä, nerokasta englantilaisbändiä, kun se iski. Normaalisti niin leppoisa ja ujonpuoleinen mieheni oli yhtäkkiä aivan känkkäränkkä. Hän murjotti ja oli hyvin uhriutunut. Häntä ei oltu kuunneltu tarpeeksi talonsuunnitteluasioissa, eikä hän mielestään osannut hoitaa suhdettaan Alexiin. Sitäpaitsi uuden talon takapihalle rakennettavasta lisärakennuksesta tulee luultavasti juuri sellainen mitä John ei nimenomaan ollenkaan halua.

Tässä välissä kannattanee mainita että suunnitelmat ovat nyt muuttuneet siten, että takapihan uudisrakennus rakennetaan ihan ensimmäiseksi. Alexin mukaan puolessatoista kuukaudessa. Ja sinne me sitten muutamme, odottamaan että päärakennuksen remontti valmistuu. Tähän suunnitelmaan meillä luotetaan niinkin paljon, että sanoimme nykyisen kämpän vuokrasopimuksen irti sunnuntaina. Sulaa hulluutta? Melko varmaan. Ei ole ensimmäinen kerta tässä perheessä.

Alex häärii remonttimestarinamme jostain käsittämättömästä syystä hyvää hyvyyttään. Hän ei ota siitä hommasta mitään palkkaa. Oletettavasti on hänen etunsa, että tämän kulmakunnan kiinteistöjä remontoidaan ja niiden arvo nousee, koska hän omistaa niitä kaksitoista kappaletta. Mutta silti. Uskomaton ystävänpalvelus.

Alex ja hänen miesystävänsä Chris tuottavat omaan laskuunsa monenlaisia palveluita. He ovat esimerkiksi istuttaneet kauhean tukun puita katujen varsille, niin tässä meidän korttelissa kuin kaikkialla missä heillä on kiinteistö. Heidän palkkaamansa työntekijät myös lakaisevat katuja, hoitavat istutuksia, ja siistivät puistikoita. Tämä Oaklandin kaupunki on sillä lailla markkinatalouden riemuvoitto, että täällä siistitään verovaroilla vain paremman väen kaupunginosat. Ghettolaisten nurkista voi säästää, ja niillä rahoilla maksetaan sitten esimerkiksi kaupungin palkanlaskijalle melkein 150 tuhannen dollarin vuosipalkkaa. Jos joku ihmettelee, miksi amerikkalaiset eivät usko julkiseen talouteen, niin se johtuu siitä että julkinen talous on tässä maassa korruptoitunut banaanivaltion tasolle. No, se siitä nyt tällä erää. Kerron joskus lisää lyhyeksi jääneestä seikkailustani kunnallispolitiikan pariin. Käytännössä tilanne on siis se, että jos täällä Oaklandissa haluaa jotain saada aikaiseksi niin parasta on tehdä se itse. Ja Alex tekee. Ja siinä sivussa remontoi meille talon.

Me maksamme tietenkin remonttiporukalle työstä. Olemme tavanneet heidät jo useamman kerran Alexin eri kiinteistöjen tupareissa. Tuleva sähkömiehemme Gerardo tekee niitä ihanan tulisia katkarapuja, joista aiemmin kerroin. Remonttimiehet ovat kaikki kotoisin Meksikon maasta, ja minä en ainakaan aio kysellä keneltäkään mitään papereita. Alexilla on myös joku tyyppi kaupungin rakennusvirastossa joka pystyy "nopeuttamaan" erilaisten lupien käsittelemisiä. Siitäkään minä en aio kysyä yhtään mitään, että millä lailla niitä nopeutetaan. Varmaan joku kiva kaveri siellä nopeuttelee rakennuslupaprosesseja ihan silkkaa reiluuttaan.

Istuimme Johnin kanssa autossa Popscenen ulkopuolella ja keskustelimme siitä, mikä häntä nyt tässä kaikessa niin ahdistaa. Siis sen lisäksi että koko suunnitelma kaikkine alasuunnitelmineen on enemmän kuin vähän tuulesta temmattu. Miten niin ei ole kuunneltu? Alex nyt muuttaa suunnitelmaa joka kerta kun me tavataan, mutta eikö siihen nyt ole jo totuttu? Tämä on orgaaninen prosessi. Siinä määrin orgaaninen että tästä koko ideasta voisi myös käyttää sellaista sanaa kuin pähkähullu. Se on ollut tiedossa alusta pitäen. Mikä nyt siis juuri eilen oli muuttunut?

Lopulta John päätteli itse että kyseessä on ahdistuksensekainen kiitollisuudentunne. John ei ole tottunut jättiläismäisiin ystävänpalveluksiin. Hänellä on sellainen tunne että hän ei saa pyytää Alexilta mitään, koska hän on jo valmiiksi niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Samalla häntä ottaa kaaliin ja ahdistaa ja tuntuu, että ei hallitse tilannetta.

Jos me maksaisimme Alexille sen palkan mikä hänelle tästä kaikesta kuuluisi, meillä ei olisi varaa koko projektiin. Ja koska me emme maksa, niin meillä ei ole samanlaista valtaa kuin olisi palkolliseen.

Hirveää riskipeliä. Miten käy meidän ja Alexin ystävyyden? Miten käy taloremontin? Miten käy insinöörin mielenterveyden?

Keskusteltuamme asiasta pitkään, John lopulta rauhoittui. Tänään hän soitti Alexille ja jutteli siitä, että ei oikein nyt tiedä miten päin tässä olisi ja miten pyytäisi muutoksia suunnitelmiin. Keskustelu oli kai mennyt ihan hyvin, ja ulkorakennukseen olisi nyt tulossa se verstas mitä ilman John ei voi elää. (Minä en kyllä ymmärrä millä vapaa-ajalla hän aikoo siellä verstaassaan hääriä, mutta miehen on saatava ne höyläpenkit mitä miehen on saatava. En aio väittää vastaan, koska maailmassa on asioita joihin ei kannata väittää vastaan.)

Minulla on itselläni on oudon tyyni tunne. Johan tässä on myyty koko maallinen omaisuus kertaalleen ja muutettu uuteen maahan tyhjän päälle. Yksi tyhjästä polkaistu ulkorakennus ja taivaanrantaan maalattu taloremontti ei tunnu enää varsinaisesti missään. (Tai siis ei ainakaan tällä viikolla tunnu.)

Tämmöisissä tunnelmissa tällä kertaa.

Kuva: Insinööri tanssii baaritiskillä omissa häissään.

No comments:

Post a Comment

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...