Friday, October 15, 2010

Ohjeita suomalaisille elokuvakriitikoille amerikkalaisten elokuvien arvostelemista varten

Ihan aluksi kannattaa haukkua amerikkalaiset reality-sarjat tai jokin muu amerikkalainen ilmiö jolla ei ole arvosteltavan elokuvan kanssa mitään tekemistä. Tämä on hyvä muistaa erityisesti silloin, jos on sattunut pitämään elokuvasta. Nimittäin muuten on vaarana se, että jos mainitsee pitävänsä jostakin yhdestä amerikkalaisesta asiasta niin sitten aletaan heti pitää kriitikittömänä Amerikanpalvojana, ja siinä menee koko intellektuaalinen vaikutelma pilalle. Sen verran kriitikonkin kannattaa ottaa amerikkalaisilta oppia, että muistaa aina luovansa ennen kaikkea omaa brändiään ja vaikutelmaa omasta itsestään, ja sen vaikutelman on oltava myyvä niitä markkinoita varten joille brändi on tarkoitettu.

Seuraavaksi on hyvä puhua elokuvan näyttelijöistä hieman halveksuvaan sävyyn jos he ovat rikkaita ja kuuluisia. Jos eivät ole, heidät voi sivuuttaa pelkällä maininnalla tai kokonaan, koska mitä sitä jostain tuntemattomista amerikkalaisista puhumaan. Tyhmää tavallista kansaa kiinnostavat kuitenkin vain julkkikset, senhän takia lehtiä ylipäätään luetaan.

Seuraavaksi tarkistetaan, oliko elokuvassa “draaman kaari”. Draaman kaarta käsitteenä ei tarvitse sen kummemmin määritellä, koska se on puhdas tunneasia. Jos kriitikolla on sellainen tunne, että draaman kaari löytyy, niin sitten sellainen on elokuvassa. Yleensä tämä on hyvä asia, paitsi jos elokuva on kriitikon mielestä huono. Silloin draaman kaari on “perinteinen Hollywood”-kaari, ja se on taas huono kaari se. Paitsi jos elokuva on kriitikon mielestä hyvä. Silloin draaman kaari on hyvin rakennettu, olipa se kuinka perinteinen tahansa.

Sitten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, näyteltiinkö elokuvassa hyvin. Näin syntyy vakavasti otettava kriittinen vaikutelma. Ohjauksen voi jättää tältä osin mainitsematta. Kaikki elokuvan ohjausta koskevat kommentit sidotaan tiukasti elokuvan juoneen ja tarinaan, koska elokuvan käsikirjoittajaa ei kannata turhaan mainita. Käsikirjoittajista ei välitä kukaan. Paitsi jos he ovat rikkaita ja kuuluisia. Jos käsikirjoittaja on jo valmiiksi julkkis, voi mainita jotain elokuvan dialogista. Ainoa asia mitä käsikirjoittaja siis yleensä tekee on se että hän hahmottelee hieman sitä mitä näyttelijät elokuvassa puhuvat. Ohjaaja luo yksin kaiken muun sisällön.

Kuvauksesta, leikkauksesta ja äänisuunnittelusta kannattaa yleensä tarkistaa, sopivatko ne “perinteiseen Hollywood-muottiin” vai eivät. “Perinteisen Hollywood-muotin” määritteleminen esimerkiksi leikkauksen suhteen on turhaa, koska kyseessä on moraalinen eikä esteettis-tekninen kriteeri. Sen vaan tuntee. Tässä vaiheessa voi vielä sanoa pari sanaa jostain ihan muusta amerikkalaisesta jutusta, joka tuli eilen televisiosta, jossa oli jotenkin ihan erilainen kuvaustyyli tai äänisuunnittelu. (Äänisuunnitteluhan siis tarkoittaa sitä, että valitaan elokuvaan musiikkia.) Lavastus mainitaan jos se oli jotenkin kummallinen, ja puvustus jos ei oikein enää mitään muutakaan sanottavaa tule mieleen. Lopuksi kannattaa kokoavasti huomauttaa, että itse olisi mieluummin katsonut vähän vähemmän amerikkalaista amerikkalaista elokuvaa.

2 comments:

  1. Oi, ihanaa! Tämä pitäisi postata vaikka feisbuukkiin kaikkien luettavaksi, mutta sitten kaikki tietysti kaikki ajattelisivat, että olen nyt kritiikitön Amerikanpalvoja.

    Tämä nyt näyttäisi olevan vähän vanhempi postaus, mihin kommentoin, mutta kun löysin blogisi vasta hiljattain ja innostuin niin kovasti niin minkäs sille mahtaa. Jee! Kiitos mahtavista lukuelämyksistä! Mä olen vähän tuoreempi kalifornialainen. Jonka sydäntä lämmittää erityisesti tuo "Äänisuunnitteluhan siis tarkoittaa sitä, että valitaan elokuvaan musiikkia." Hihihaha!

    http://thesunshinerecorder.blogspot.com/

    ReplyDelete
  2. No kiitos paljon ilahduttavasta kommentista! Onpa sulla ihana blogi. Joudun kuuntelemaan sitä psykedeelistä tanssibiisiä nyt koko illan.

    ReplyDelete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...