Friday, November 26, 2010

Sekavia mielentiloja, kulkukissoja, kurpitsan syöntiä, ja kaiken kaikkiaan tilanne päällä



Arvoisa sinivalkoinen kisayleisö, raportoin täältä muuttolaatikoiden keskeltä. Järkeni olen jo menettänyt, ja seuraavaksi lähtee taju. Takapihan ulkorakennuksesta, johon meidän oli määrä muuttaa, ei ole tietoakaan. Kuulemma nämä tämmöiset hommat aina myöhästyy. Ihmettelen hieman, että miksei sitä myöhästymistä voi ottaa saman tien huomioon? Miksi pitää olettaa että asiat tapahtuvat näpsäkän nopeasti, jos kerran ihan hyvin tiedetään että eivätpäs tapahdu? No ei siinä mitään. Rakennus tulee kun tulee. Ei tässä olla kuin kuukausi vasta aikataulusta myöhässä ennen kuin projektia on aloitettukaan, rakennushommissa se ei ole kuulemma vielä mitään. "Rakennuslupa-asioiden nopeuttaja" on lunastanut shekkimme ja näiden käteisvarojen avulla kuulemma rakennuslupa-asiat siellä juuri nopeutuvat ja lutviutuvat parhaillaan, tervetuloa kehitysmaahan. Pikkasen pitää jonkun Alexin tutun insinöörin vähän vaan laittaa nimiä joihinkin papereihin joissa lupaillaan talon perustuksesta jotain jonka paikkansa pitävyydestä minulla ei ole tietoa. Minä olen aivan tyyni. Onneksi siellä on talo, jossa on seinät ja katto, että sinne voi sikäli muuttaa. Ylihuomenna. Mainitsinko jo että olen aivan tyyni?

John purkaa Votinaattoria, jonka hän rakensi taiderahoitustuppervaarabileisiin jotka pidimme kesällä. Votinaattorin avulla bilevieraat saivat äänestää mieleistään kuudesta taideprojektista, joiden tekijät olivat esitelleet suunnitelmansa tarjoilun ja musiikin lomassa. Bileiden lipputulo meni lyhentämättömänä äänestyksen voittajalle. Nyt ihmetellään, mihin piruun tuokin härveli pannaan. Niihinkin bileisiin meni omaa rahaa. Ei pitäisi niin paljon järjestellä kaikkea. Ei pitäisi innostua niin helposti uusista asioista. Ei ehkä pitäisi ostella kaikenmaailman taloja.

Ahaa, nyt tuli joku mies hakemaan lapsipuolen sänkyä. Se on liian iso uuteen kotiin ja ilmoitimme paikallisessa Keltaisessa Pörssissä että sen saa ilmaiseksi kun tulee hakemaan. Ikeasta haettiin uusi kerrossänky jonka alakerrassa on kirjoituspöytä. Mies ja John kantavat tuossa juuri patjaa pihalle, miehen pitää tulla uudestaan hakemaan runkoa ja aluspatjaa, kun hänen pakettiauton omistava kaverinsa oli tehnyt oharin. Huomaan että seuraan tätä kaikkea jotenkin ihan ulkopuolisena. Vein juuri pääkallon taloyhtiön kierrätyshyllylle. Muovisen, melko aidon näköisen kallon nimi oli Marvin, se ostettiin kerran Halloween-koristeeksi. Marvin ei nyt tule mukaan uuteen kotiin. Marvinin kohdalla menee raja.

Uuden kodin takapihalta löytyi kulkukissan pesä. John löysi ensin keskiviikkona yhden sokean, tosi huonokuntoisen, noin 9-viikkoisen kissanpennun keskeltä pihaa hortoilemasta. Hän vei sen löytöeläintaloon, jossa se valitettavasti jouduttiin lopettamaan koska sillä oli ylipääsemättömiä neurologisia ongelmia tartuntatautien lisäksi. Menimme katsomaan, löytyykö pentuja lisää, ja löytyihän niitä. Ainakin yksi, ellei kaksi pentua ja surkean näköinen emokissa. Ne piileskelevät ison puukasan alla. Olen nyt kahtena päivänä vienyt sinne kissanruokaa, emonmaidonvastiketta ja pentujen runsaskalorista ravintolisää. Ja vettä, emokissalla on luultavasti aikamoinen nestehukka. Kaikki oli ainakin tänään syöty ja juotu. Meidän yhden naapurin kaveri on eläinhoitaja ja tarjoaa sellaista palvelua että hän pyydystää ansalla kulkukissoja ja vie leikattavaksi tuonne SPCA:n ilmaiselle kulkukissojen kastrointiklinikalle. Naapuri ottaa tähän ystäväänsä yhteyttä. Luultavasti kävi niinkin onnekkaasti, että näin löytyi ihminen joka osaa auttaa ja tietää mikä on paras paikka toimittaa niin emo kuin pennut, niin että niillä on jonkinlainen mahdollisuus jäädä henkiin. Pennut ovat niin pieniä että ne voi vielä kesyttää kotikissoiksi. Onko tämä joku merkki? Onko se huono vai hyvä enne? Ehkä se ei ole enne muusta kuin siitä että pakkaaminen on pahasti kesken. Kissasavotta vei keskiviikon.

Eilen oli kiitospäivä. Vietimme viimeisen juhlapäivän täällä vanhassa kodissa. En ole kalkkunan ystävä, eivätkä mies ja poikakaan onneksi sitä suuresti kaivanneet. Päätimme syödä kasvisaterian: sieni-tempehviillokkia, briossi-viikuna-kastanjatäytettä (jonka olisi siis voinut laittaa sen kalkkunan sisälle, mutta joka oli ilmankin ihanaa), hunajapaahdettuja kurpitsaviipaleita, ja greippi-avokadosalaattia. Tapojen mukaisesti juttelimme aterialla siitä, mistä kaikesta olemme kiitollisia: terveydestä ja työstä ja koulusta ja ystävistä ja sukulaisista. Ja kummilapsista. Ja lemmikeistä. Ja ruoasta. Ja talosta. Ja siihen kuuluvista kissoista, joilla kävi säkä kun me löysimme heidät eikä joku muu. Ja Alexista, jonka aikatauluihin ei ole välttämättä paljon luottamista mutta johon me silti edelleen luotamme. Ja uusista kodinkoneista, jotka ostettiin viikonloppuna. Tämä blogi saattaa kuulostaa siltä että voivottelen aika paljon. Mutta kyllä minä ihan oikeasti olen kiitollinen ja innostunut ja viimeksi saanut pakkomielteen kauniin värisiksi maalatuista sisäkatoista. Ja niistä uusista kodinkoneista minä olen tavattoman kiitollinen. Vanhempani ostivat meille joululahjaksi hellan. Meillä saattaa olla aluksi uudessa kodissa muuten melko primitiiviset olosuhteet, mutta onpas meillä silti ihkauudet ja aika hienot jääkaappipakastin, astianpesukone ja hella. Boschilta, tarjouksesta nääs.

Semmoinen juttu oli Tampereen kuuluisasta Vikkulan kaupasta. Yksi tuttavani oli siellä ihmetellyt juuston halpuutta, että onkohan se vähän vanhaa tai muuten viallista? Kauppias otti rasvaiset silmälasit nenältään ja pyyhkeili niitä aikansa, aseteli takaisin paikalleen ja tihrusti sitten sitä edullista juustoa. Ja sanoi että "Se on tarjouksesa, nääs".

John ilmoitti juuri, että kun Votinaattori on purettu niin me mennään ravintolaan syömään ja teeskennellään ettei meillä ole muutosta tietoakaan. Taidan vaihtaa puhtaan ja kauniimman paidan päälle, ja tähän päätänkin nyt raporttini täältä.

Wednesday, November 3, 2010

Miten saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, tai sitten et


Täällä San Franciscon lahtiseudulla on ollut rankka viikko, kun on jännitetty vaalituloksia ja baseball-"maailmanmestaruuskisoja". San Francisco Giants voitti kyseisen mestaruuden, ja siitä on nyt riemuittu monta päivää. Minä en siitä hommasta ymmärrä yhtään mitään, mutta kuulemma minun kuuluisi kannattaa Oakland Athleticsia. Ei sekään ole mikään huono joukkue, voittanut monta mestaruutta 70-luvulla. Heidän valmentajansa Billy Beane on oikein kirjoittanut kirjan siitä, miten vähillä varoilla luodaan resursseja. Se varmaan kannattaisi lukea taloremonttia silmällä pitäen. Brad Pitt esittää Beanea kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa, joka epäilemättä myös on luotu mitä säästeliäimmin ja pienin resurssein.

Kalifornian kuvernööriksi valittiin demokraatti Jerry Brown, joka on kova jätkä. Hän toimi Oaklandin kaupunginjohtajana 1999-2007, sen lisäksi että on jo kerran ollut osavaltion kuvernöörinä 70-80 -lukujen taitteessa. Tämänkertaisen vaalikampanjan hauskin episodi oli se, kun Brownin kilpailija Meg Whitman muisteli, miten hän muutti 30 vuotta sitten Kaliforniaan. Täällä oli silloin Whitmanin mukaan kaikki ihanasti. Voisipa Kalifornia vielä joskus nousta vastaavaan loistoon. Brownin kampanja leikkasi heti siitä puhetilaisuusvideosta mainoksen, jossa kysyttiin että arvatkaas muuten kuka oli silloin Kalifornian kuvernöörinä? Jerrypä juuri.

Brown valittiin Oaklandin kaupunginjohtajaksi sitoutumattomien listalta, saatuaan pahemman kerran turpaansa vuoden -92 presidentinvaalien esivaaleissa. Ne vaalithan voitti silloin Bill Clinton. Brown tuli Oaklandiin käynnistämään poliittisen uransa uudelleen ja julisti niin demokraatit kuin republikaanit korruptoituneeksi paskaporukaksi. Hän pani Oaklandin rempallaan olevat asiat uuteen uskoon. Hän järjesti kaupunginjohtajalle huomattavasti enemmän valtaa, ja käytti sitten sitä valtaa ja hyviä suhteitaan houkutellakseen Oaklandiin uusia investointeja ja aloittaakseen erilaisia elvytysprojekteja. Kiitos Brownin, mm. keskustan hieno Fox Theater ja satama-alueen tuntumassa sijaitseva Jack Londonin aukio uudistettiin, ja molemmat ovat nyt suosittuja käyntikohteita.

Minä en usko hetkeäkään, etteikö Jerry Brown olisi tasan yhtä korruptoitunut kuin useimmat muutkin ammattipoliitikot, mutta hän vaikuttaa aikaansaavalta kaverilta. Kalifornian talous on aivan sekaisin, kun demokraatit eivät anna pienentää sosiaalimenoja ja republikaanit eivät anna maksaa niitä menoja veroja nostamalla. Näissä vaaleissa menestyi myös kansanäänestys siitä, että osavaltion budjetti voidaan hyväksyä yksinkertaisella enemmistöllä eikä siihen tarvita enää 2/3 määräenemmistöä. (Budjettihommista ei tullut ikinä mitään kun republikaanit saivat aina kokoon sen himpun verran yli 1/3 äänistä.) Demokraattikuvernöörin valinta ja budjettisääntömuutos yhdessä mahdollistavat sen, että vahvasti demokraattivetoinen osavaltio pääsee ottamaan monta askelta vasemmalle. Jos budjettia ei saada korjattua tai veroja nostetaan liikaa, demokraatit kärsivät myös yksin seuraukset.

Oaklandin ensimmäiseksi naiskaupunginjohtajaksi valittiin tiukan kisan jälkeen valtuuston jäsen Jean Quan. Hänen vahvin vastaehdokkaansa oli Don Perata, jonka monet olettivat ilman muuta voittavan. Peratan korruptio- ja rahanpesuskandaaleita on tutkittu oikein FBI:tä myöten, mutta mitään syytteitä ei ole saatu nostettua. Hän olisi ollut minusta hyvin sopiva ehdokas. Tuolla Oaklandin kaupungin hallinnossa häärii niin paatunutta porukkaa, että siellä on rehellisen ihmisen varmasti melko mahdoton pärjätä. Toivottavasti Jean Quan on tarpeeksi kepuli nainen.

Edellinen kaupunginjohtaja Ron Dellums oli aikoinaan tiukka heikompien oikeuksen puolustaja, ja menestyi erinomaisesti Yhdysvaltain kongressijäsenenä. Oaklandiin tultuaan hän päätti että erilaisten kaupungin johtoportaaseen kiivenneiden konnien ja heidän hännystelijöidensä muodostamien klikkien pitää luopua valtapiireistään ja ryhtyä yhteistyöhön. Konnat ja hännystelijät olivat asiasta eri mieltä, ja lopulta kaikki vihasivat Dellumsia. Dellums yritti hääriä paitsiossa yksinään, mutta vaikutti lopulta lähinnä väsähtäneeltä höhelöltä.

Dellumsin maine mustaantui lopullisesti kun hän ei millään meinannut uskaltaa erottaa kaupungin talousjohtaja Deborah Edgerlyä, joka syyllistyi mitä hämärimpiin puuhiin. Ensin Edgerly uhkaili erästä passipoliisia viranmenetyksellä. Tämä poliisi oli ottanut kiinni liikenneosastolla työskennelleen Edgerlyn sukulaisen, jonka mielestä oli kätevää pitää katkaistua haulikkoa kaupungin viherosaston pakettiauton etupenkillä. Poliisipäällikkö ei antanut Edgerlylle periksi, koska laitoksella oli menossa suuri, monen päällikön karriääriä edistävä jengioperaatio. Se operaatio taas melkein meni metsään, koska Edgerly varoitti tätä sukulaistaan, joka varoitti niitä jengiläisiä, että kohta käy heikosti. Lopulta paljastui, että Edgerly oli ottanut yli 40 omaa sukulaistaan kaupungille hyväpalkkaisiin hommiin. Pari näistä sukulaisista ei koskaan edes ilmestynyt työpaikalle, nosti vain palkkaa. Yhtä Edgerlyn sukulaista varten oli jouduttu muuttamaan poliisilaitoksen ohjesääntöä, kun tämä sukulainen ei millään läpäissyt pääsykoetta. Se piti periaatteessa läpäistä yhdellä yrittämällä, mutta Edgerlyn serkkutyttö joutui yrittämään neljä kertaa ennen kuin onnistui – ja joka kerta piti ensin muuttaa sääntöjä. Minua ihmetytti tässä koko hommassa erityisesti se, että jollain ihmisellä on 40 sukulaista jotka kaikki asuvat samassa kaupungissa.


Minäkin meinasin mennä mukaan Oaklandin kunnallispolitiikkaan hetkellisessä mielenhäiriössä. Täällä on sellainen WOPAC, eli West Oakland Project Area Committee. Se on lautakunta joka jakaa vuosittain 4 miljoonaa dollaria avustusvaroja erilaisille Länsi-Oaklandia hyödyttäville projekteille. Meidän lähialueemme edustajapaikka vapautui, ja pari naapuria ehdotti että hae sinä sitä. WOPACiin ei ollut aikaisemmin mitään erityistä tunkua ja halukkaat pääsivät sinne kai ihan läpihuutojuttuna. Mutta juuri pari vuotta sitten WOPACin profiili oli jotenkin noussut. Kyseessä ei enää ollutkaan kuvittelemani lautakunta joissa naapurit harrastuksenomaisesti arvioivat, onko erilaisista projekteista heidän kulmakunnalleen jotakin todellista hyötyä. WOPAC näyttäytyi joillekin ihmisille poliittisen uran ponnahduslautana. Minulla oli lopulta kolme erittäin kunnianhimoista vastaehdokasta. Valintakokous oli melkein yhtä järkyttävä tilaisuus kuin se kun minua kerran, itselleni täysin hämärän peittoon jääneestä syystä, ehdotettiin Suomen Penin hallitukseen. (Suomen Pen voisi olla suoraan joku Oaklandin kaupunginhallituksen alajaosto, siellä pelaavat sen verran kovat luut sen verran kovaa peliä. Jaossa ei ole edes rahaa eikä todellista valtaa. Todella patologista touhua.)

WOPACin valintakokouksessa suurimman huomion puoleensa veti muuan Marcel Diallo ja hänen porukkansa, jotka aseuttuivat kädet puuskassa huoneen seinustoille. Isoja kavereita, tusinan verran. Marcelilla on joissakin piireissä sellainen maine että hän ei pahemmin välitä valkoihoisista. Hän on ottanut voimakkaasti kantaa gentrifikaatioon ja pyrkinyt perustamaan tuonne Lower Bottomsiin kulttuuriyhteisöä joka ei nojaisi keskiluokkaisiin valkoihoisiin yleisönään ja tekijöinään. Yksi vastaehdokkaistani oli nuori latinoamerikkalainen politiikan aktiivi, jota Marcel vihaa ilmeisesti sydämensä pohjasta. Myöhempien aikojen Mustat Pantterit asettuivat sen vuoksi lähinnä meikäläisen taustavoimiksi. Eikä se ollut edes oudointa mitä siellä tapahtui. Komiteaan kuuluva noin 90-vuotias täti haukkui minut aivan pystyyn vaikka oli selvää, että hän ei ollut kuullut sanaakaan siitä mitä itseni esitellessäni sanoin. (Hän oli hetkeä aikaisemmin äänestänyt eräästä tukihakemuksesta ja sitten väittänyt että ei hän mitään äänestänyt, eikä koko äänestystä ollut edes tapahtunut.) Latinopoliitikko-vastaehdokkaani julisti että hänet pitää ottaa lautakuntaan, koska hän on muiden avujensa lisäksi homoseksuaali. Marcel Diallo piti melkein 40-minuuttisen tulikivenkatuisen puheen, vaikka hänen olisi kuulunut odottaa kokouksen lopussa olevaa yleisöosuutta. Diallon puheen pääsisältö oli se, että tämä latinomies oli oikein varsinainen paholainen joka ainoastaan haluaa luoda poliittista uraa köyhälistöalueen kustannuksella ja on muutenkin täysin paska tyyppi. Joku taidegallerian omistaja puuttui siinä vaiheessa puheeseen ja luki ääneen pitkän valituskirjelmän siitä, miten Marcel Diallo on uhkaillut häntä rasistisesti, koska hän on valkoihoinen. Sitten Marcel piti taas pitkän puheen ja haukkui tämän galleristin maanrakoon. Yksi yleisössä istunut mies tunki yllättäen mukaan ehdokkaaksi vaikka ei ollut ilmoittautunut koko kisaan. Hän puhui pitkään ja sekavasti omista saavutuksistaan, vaikka ei varsinaisesti asunut koko alueella josta lautakunnan jäseniä etsittiin. Ei täällä asu muuten myöskään se nuori latinomies. Hän oli hiljattain liittynyt johonkin hyväntekeväisyysorganisaatioon joka ei sekään varsinaisesti sijaitse alueella, mutta on jossain melko lähellä, joten hän haki jäsenyyttä sen nojalla.

Kokouksesta ei lopulta tullut oikein mitään, ja uuden jäsenen valintaa päätettiin lykätä kuukaudella. Minä päätin että tämä riitti minulle, ja vedin ehdokkuuteni pois. Ei voi kuin kuvitella, missä kaikessa ihminen joutuu olemaan mukana että pääsee politiikassa jonnekin kaupunginjohtaja- tai kuvernööritasolle. Minä en pärjännyt edes Suomen Penissä, mitä minä oikein kuvittelin touhuavani jossain Oaklandissa jossa pikkulapsetkin ovat järjestään minua tylympiä tyyppejä? Käytän vähäisen vapaa-aikani muuhun, koska elämä on lyhyt ja kunnallispolitiikka, tuo kreikkalaisten draamojen näyttämö, on paljon hauskempi ilmiö käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...