Tuesday, March 29, 2011

Kissat seikkailevat työmaalla




Truffle kiipeilee tikkailla ja talon rakenteissa ja Honey perehtyy lämmitysputken reikään.

Tuesday, March 22, 2011

He vei mun tuolini, helkutti!


Kristillinen lauluryhmä kävi esiintymässä Kiikan ala-asteella noin vuonna 1979. Lauluryhmän mies kertoi tällaisen anekdootin, että kun he olivat laulamassa vanhainkotilaisille ja esityksen lopuksi kysyivät toivekappaleita yleisöltä, niin eräs mummo pyysi että he esittäisivät uudelleen sen laulun jossa sanottiin että he vei mun sanomalehen. Mummo tarkoitti tietysti hepreankielistä Hevenu Shalom Alechem-biisiä.

Vaadin lauluryhmää nyt heti paikalle esittämään itkuvirsiä, koska meidän roskakuski vei minun tuolin. Tuoli löytyi takapihalta huonossa kunnossa. Selkänojan ja istuimen välissä kasvoi rikkaruohoja. Minä juttelin Mignonne-liikkeen kierrättäjäneron Johnellen kanssa siitä, kannattaako tuolia korjata, ja hän sanoi että totta kai kannattaa ja hänellä oli aivan ihania ideoita, miten. Tuoliin piti laittaa uudet jouset ja täytteet, ja se piti päällystää sammaleenvihreällä sametilla ja somistaa juuttikankaalla. Johnelle tekee uudistustöitä edullisesti, ja työn laatu on aivan erinomainen. Olen pitkään haaveillut että löytäisin projektihuonekalun jonka voisin viedä Johnellelle.

Minä en nyt meinaa ollenkaan päästä yli siitä että tuoli on viety kaatopaikalle. Minua ihastutti niin valtavasti ajatus siitä että istuisin tuolissa jonka meidän talo antoi meille lahjaksi. Minusta tuoli oli kauniin muotoinen. Siitä olisi tullut tosi ihana. Minä en ollenkaan tiennyt että talon alle, jossa säilytin tuoliani, oli tehty roskakuskille pino roskia. Luulin niitä rakennustarvikkeiksi. Enkä tiennyt ollenkaan sitäkään että olisi mahdollista että joku tekee sellaisen päätöksen, että minun antiikkituolini kuuluu siihen roskapinoon.

Ehkä tämä on materialistista ahdistusta. Ei ihmisen kuulu kiintyä tuoliin. Ihmisen kuuluu kiintyä ihmisiin, ja ehkä eläimiin. Ei se tuoli ikävöi siellä kaatiksella nyt minua, eikä sure niitä onnen päiviä joita olisimme yhdessä viettäneet kirjoja lueskellen.

Vai sureeko?

Sunday, March 20, 2011

Mitäs me kiipijät


Olemme remontin aikana ottaneet tavaksi hoitaa parisuhdettamme ja pinnaamme Grouponin ja LivingSocialin alennuskuponkien avulla, ja käydä silloin tällöin yöpymässä jossain oikein fiinissä hotellissa. Lauantaina kävimme uusien portaiden kunniaksi teeskentelemässä olevamme hienompaa väkeä kuin olemmekaan arvokkaan perinteikkäässä Claremont-hotellissa. Sinne ovat seudun varakkaammat herrat tuoneet rakastajattarensa jo vuodesta 1915 asti. Kävimme kylpyläosastolla hierottavana, höyrytettävänä ja porealtaassa, nautimme raffineeratusta ilmapiiristä ja huonepalvelun tarjoilemasta aamiaisesta. Nyt jaksaa taas rytistellä.

Edellinen evakkoreissu tehtiin Grouponin avulla San Franciscon hienoimpaan hotelliin, Fairmontiin. Sen 600 neliön penthousessa ovat yöpyneet niin Walesin prinssi kuin Madonna ja tukku presidenttejä. Sviittiin kuuluu marokkolaistyylinen biljardihuone, kaksikerroksinen kirjasto, ja 60 ihmisen istuttava illallissali. Ja oma keittiömestari ja palveluskunta. Ja Ferrari ja kuljettaja. Ei tarvitse sitten tylsästi taksia metsästellä. Ei meillä ihan niin hienoa huonetta ollut, mutta aika komea kumminkin. Emme meinanneet malttaa tulla sieltä huoneesta edes syömään ollenkaan, kun siellä oli näinkin valtava ylellisyys kuin TOIMIVA LÄMMITYS. Minä istuin vessassa lukemassa kirjaa ihan siitä riemusta, että perse ei jäätynyt pyttyyn kiinni.

Portaikko on käyttökunnossa. Sen alaosaa käännettiin 90 astetta, ja näin saatiin tilavampi ja hengittävämpi sisäänkäynti jossa mahtuu riisumaan märkiä jalkineita ja ulkovaatteita. Portaikon yläosan kulma muuttui, ja muodostaa nyt aika selkeän arkkitehtonisen elementin keittiöön. Se onkin johtanut aatoksiamme uuteen suuntaan. Sekä Alexin että meidän mielestä tilan avoimmuus ja virtaavuus kutsuu modernimpaa toteutusta kuin mitä olimme alunperin suunnitelleet. Saattaa olla että jätämme portaikon kokonaan avonaiseksi, ja rakenteen näkyviin aika lailla noin kun se on nytkin. Ja otamme ehkä muutenkin kurssin selkeämpään, nykyaikaiseen suuntaan.

Juttelimme "Bay Area Modern"-tyylistä, joka kehittyi 60-luvulla kun Case Study-henkinen, selkeä California Modern- arkkitehtuuri sai San Franciscon ympäristössä vaikutteita hippipuuseppien orgaanisesta, mutta vahvasti perinteisiin työtapoihin nojaavasta muotokielestä. Syntyi selkeälinjaista, mutta lämpimän elämänmakuista puuarkkitehtuuria. Minun silmääni se miellyttää tavattomasti. Suunnittelimme että portaikon alaosaan rakennettaisiin jokaiseen rappuseen kaksi vetolaatikkoa, joissa voi säilyttää kenkiä. Sen tyyppinen kekseliäisyys kuuluu hippipuuseppäkulttuuriin, jota voisi toisinaan myös syyttää spedeilystä. Entinen naapurimme David on taitava puuseppä ja aika kova hippikin, joten pyydämme ehkä hänet nikkaroimaan vetolaatikoita. (Sausaliton taloveneistä muuten moni edustaa hippipuusepäntyötä parhaimmillaan, niitä vuokrataan matkailijoillekin lyhytaikaiseen majoitukseen. Suosittelen!)

Keittiö on alkanut kutsua luokseen puisia, selkeälinjaisia kaapinovia valkoisten sijaan, ja ehkä mustaa työtasoa. Vuolukiveäkö? Alex vähän uhkaili että keittiön yläpuolella oleva portaikon osa tehtäisiin ainakin osittain lasista, mutta ans kattoo nyt.

Huomenna jatkuu taas timpuriporukalla hommat. Vasaran varressa on kolme Castaneda-nimistä kaveria, Augustin, Roberto ja Fernando. Augustin ja Roberto ovat veljekset, mutta Fernando on kai jotain eri Castanedoja. Harmi että ensi viikolla ei ole mitään sähköhommia, joudun odottelemaan pari viikkoa että saan taas ihailla kuolettavan komeaa sähkömiehen apulaista.

Alexin toimet herättävät mediahuomiota


Päivitys 5.1. 2013: Oakland Tribunen artikkeli on siirtynyt maksulliseen arkistoon, johon minulla ei ole pääsyä. Pahoittelen siis että linkki ei toimi.

Oaklandin kaupunki ja lähimedia ovat alkaneet herätä siihen, että täällä meidän nurkilla asuu aikaansaavaa sakkia eikä täällä voivotella, vaan pannaan toimeksi. Päivän Oakland Tribunesta löytyi tämä erittäin mairitteleva juttu Alexista. Tuolla sitä ollaan mekin oltu mukana siivoilemassa.

Thursday, March 17, 2011

Kaikki on kauheaa


Meillä on kaikki hyvin. Koira kulkee kassissa rakennustikkaita pitkin yläkertaan ja alakertaan, kissoja ottaa suunnattomasti päähän olla suurimman osan aikaa suljettuna yhteen huoneeseen, ja 12-vuotias on sissinä sietänyt niin jäätävän kylmän makuuhuoneen kuin pölykerroksen peittämät ruoka-astiat. Remonttiporukka tekee työtään käsittämättömällä vauhdilla ja pätevästi. Sähkömiehen apulainen, Luis, on niin komea mies että hänen pitäisi työskennellä valokuvamallina eikä remonttialalla. Tunnelma on taloprojektin osalta sellainen, että voiko tämä olla oikeasti totta? Voiko tämä oikeasti onnistua? Tällä budjetilla? Alex on kuin taikuri tai kapellimestari, uudet ikkunat materialisoituivat jostain käsittämättömän halvalla, ja ammattimiehet ilmestyvät aina oikealla hetkellä työkalujensa kanssa, hyväntuulisina, tehokkaina ja taitavina. Minulle tulee mieleen perkussionisti jonka kuulin juttelevan kerran junassa kaverilleen, joka oli muistaakseni pasunisti. He olivat menossa Kuopioon keikalle. Sinfoniassa oli yksi triangelin kilaus, ja sitä varten piti saada triangelinsoittaja paikalle. Kaikkeen sitä näissä hommissa joutuu, naureskeli perkussionisti, ja kehuskeli päivärahoillaan. Jos meidän remonttiin tarvitaan yksi triangelin kilkahdus niin Alex hoitaa sellaisen paikalle juuri silloin kun sitä tarvitaan, ja puhuu vielä päivärahoista tuntuvan alennuksen.

Samaan aikaan Japanissa kymmenettuhannet ihmiset ovat menettäneet kotinsa. Kuolleiden määrästä ei ole tietoa, ja kaikkien aikojen ydinvoimalaonnettomuus uhkaa. Kaliforniasta on jo joditabletit loppu, koska säteily tulee tänne asti jos siellä käy oikein pahasti. Jos meille tulee evakkoreissu niin sitten tulee, se on pientä siihen verrattuna mitä japanilaisilla on edessä. Kukaan ei voi estää mannerlaattojen liikkeitä, eikä pahinta halua kukaan kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Ystäväni Saara on saatu poikansa kanssa Japanista kotiin Suomeen, mutta heillä on kova hätä sinne jääneistä läheisistä. Sen täytyy tuntua aivan kauhealta. Toisen kaverini Kumikon isä on vanhainkodissa josta on tällä hetkellä sähköt ja vesi poikki. Kumiko asuu täällä Kaliforniassa, ja hänen ystävänsä käyvät isäpapan luona kuvaamassa videoita, joista Kumiko seuraa isän vointia. Kaikki on toistaiseksi kunnossa. Monelle on käynyt paljon pahemmin. Surua ja hätää tuntuu pahalta edes kuvitella. San Franciscon alueella asuu tuhansia japanilaisia ja sieltä tulleiden maahanmuuttajien jälkeläisiä. He ovat organisoineet rahojenkeruukampanjoita, ja suuntaavat varat asiantuntevasti tärkeimpiin kohteisiin. Joitakin uhreista ei voi enää auttaa, mutta muiden hyväksi on tehtävä kaikki mahdollinen.

Fukushiman ydinvoimala rakennettiin käyttäen General Electricin Mark 1-reaktoreita. Yhdysvaltain ydinvoimakomission sisäisessä muistiossa todettiin 80-luvulla, että Mark 1 on vaarallisen huonosti suunniteltu, eikä sitä pitäisi ottaa käyttöön. Three Mile Islandin onnettomuudesta oli vain muutama vuosi aikaa, ja tärkeät pamput estivät muistion pääsyn julkisuuteen, koska katsottiin että se vaarantaa koko ydinvoimateollisuuden. Fukushiman onnettomuus on nyt tietysti aiheuttanut juuri sen, mitä pamput pelkäsivät. Aurinkoenergia-alalla työskentelevä mieheni on insinöörikavereidensa kanssa analysoinut onnettomuutta ja sen syitä. Heidän mielestään ydinvoimateollisuudelle keskeisintä olisi oikeasti sisäistää, että käytetty uraanioksidi aiheuttaa jäähdytysjärjestelmän pettäessä suuremmat riskit kuin itse reaktorissa oleva polttoaine. Käytetty uraani voidaan kierrättää 95%-prosenttisesti vasta sitten kun sitä on säilytetty vuositolkulla vesialtaissa ydinvoimalassa. Käytettyjen, voimakkaasti säteilevien uraaninappien massa on huomattavasti suurempi kuin käytössä olevan polttoaineen. Käytetty uraani aiheuttaa reaktorin järjestelmien pettäessä dramaattisen säteilyvaaran, ja räjähdyksen sattuessa tilanne on katastrofaalinen.

Kalifornian kaksi ydinvoimalaa sijaitsevat San Andreaksen siirrosalueella, jossa Tyynenmeren mannerlaatta kohtaa Pohjois-Amerikan laatan. Ne on rakennettu kestämään 7.5 asteen maanjäristys, eli ne ovat heikompaa tekoa kuin Fukushiman reaktorit. Omituista kyllä, Japanin säteily saavuttaa meidät silti todennäköisemmin kuin kalifornialainen säteily. Kalifornian voimalat sijaitsevat meistä katsoen tuulen alapuolella.

Japanin tapahtumat ovat muistuttaneet meitäkin siitä, että saman mannerlaatan kolmessa muussa kulmassa on ollut voimakas maanjäristys viimeisen vuoden aikana, ja meidän kulmamme on seuraavaksi vuorossa. Laitamme viikonloppuna uuden kodin katastrofipakkauksen kuntoon. Kestävään muovilaatikkoon pakataan kaikki mistä on apua sitten kun Kalifornian seurava iso maanjäristys väistämättä koittaa: ensiaputarpeet, juomavedenpuhdistin, pattereita, hätäradio, kirves ja muita työkaluja, taskulamppuja, ja niin edelleen. Laatikko laitetaan sellaiseen paikkaan, missä mikään rakennus ei kaadu sen päälle. Pitää myös muistaa sopia naapureiden kanssa siitä miten evakuointia ja hätätiedotusta hoidetaan, ja laatia perheenjäsenten ja läheisten kanssa tarkka suunnitelma siitä, miten löydämme toisemme jos olemme tapaturman sattuessa erillämme. Ethan on järistyksen sattuessa jomman kumman kotinsa huollettavana, ja hänellä on varmasti hätä siitä missä toinen puoli perheestä on. Meidän pitää huolehtia siitä että hän saa sen tiedon mahdollisimman nopeasti. On tietysti hyvin mahdollista, että järistyksen keskus on meistä kaukana emmekä joudu mihinkään suureen vaaraan. Silloin meidän katastrofitarpeitamme tarvitaan siellä, missä hätä on suurin.

Oaklandin kaupunki järjestää hätävarjelukursseja, ja aiomme ilmoittautua sellaiselle tänä keväänä. Ihmiset koulutetaan toimimaan naapuriensa kanssa yhteistyössä evakuoinnin ja kadonneiden etsimisen helpottamiseksi. Jatkokursilla opetetaan myös ihmisten ja lemmikkien etsiminen raunioista turvallisesti, niin että jos lisää seiniä kaatuu niin ei tule enempää uhreja. John on käynyt kummatkin kurssit jo kertaalleen, mutta haluaa kertaamaan. Minä ja Ethan opettelemme näitä asioita ensimmäistä kertaa.

Suomessakin on kuulemma kannettu huolta Japanin uhreista ja sytytetty kynttilöitä. En tiedä sytytettiinkö kynttilöitä Uuden-Seelannin maanjäristyksen uhreille viime syyskuussa, tai Chilen maanjäristyksen ja tsunamin uhreille vuosi sitten. Ehkä katastofin pitää ylittää joku tietty mittakaava ennen kuin ihmiset tuntevat että se koskee heitä. Helsingin Sanomien nettisivulla mielenosoituskuvassa näkemäni ydinvoiman vastainen "Suomi - Pohjolan Japani?"-plakaatti oli mauttomuudessaan verrattavissa amerikkalaisten teekutsuhullujen "Obama on Hitler"-hössötykseen. Oliko ihan pakko omakätisesti asettaa ydinvoiman vastustajat tuollaiseen valoon?

On suuria, dramaattisia katastrofeja, ja sitten tasaisen hivuttavaa, hiljaista tuhoa jota kukaan ei halua ajatella. Oaklandin kaduilla nukkuu joka yö yli tuhat koditonta ihmistä, ja heitä kuolee sinne nälkään, sairauksiin, kylmyyteen, ja väkivallan uhreina. Joku nainen toi juuri pari päivää sitten tuohon meidän kulmalle kaksi noin 12-14-vuotiaan näköistä tyttöä myymään itseään. Toiko äiti siihen tyttärensä vai onko lapset otettu jo huostaan ja heitä myydään nyt ties kuinka monennen sijaisperheen toimesta, sitä en tiedä. Syystä tai toisesta sen naisen elämässä on sellainen tilanne, että kahden alaikäisen tytön seksityöhön laittaminen on hänen näkökulmastaan järkevä teko. Tiedän että poliisille soittaminen on täysin turhaa, koska he joko eivät tee asialle mitään, tai jos tekevät niin se ei luultavasti paranna tyttöjen tilannetta mitenkään, vaan saattaa huonontaa entisestään. Soitan silti, koska se tuntuu paremmalta kuin olla tekemättä mitään. Olen kuin suomalainen mielenosoittaja, hoidan omia tunteitani enkä hätää kärsiviä ihmisiä. En tiedä mitä muuta voisin tehdä. Mistä pitäisi aloittaa? Mitä käytännöllistä ja järkevää voi tehdä esimerkiksi päihdeongelmaisen, hepatiittia sairastavan ihmisen hyväksi joka on unohtanut miten sisätiloissa eletään? Pitää ehkä ottaa selvää, koska jotain luultavasti ihan hyvin voisi tehdä. Jotain kynttilöiden sytyttelyä konkreettisempaa.

Meidän talo on kestänyt monet maanjäristykset. Viimeksi eilen suihkussa seisoessani koko talo värisi kuin viulunkieli vajaan minuutin ajan. Vuonna 1989 Loma Prietan maanjäristys tuhosi osan Länsi-Oaklandia, kun maantiesilta kaatui asuinalueen päälle. Järistys oli voimakkuudeltaan 7.1 Richterin asteikolla, ja sen seurauksena kuoli 42 oaklandilaista. Maanjäristysalueella jokainen tietää tapahtuneista tuhoista, ja jokainen tietää että uusi tuho voi olla edessä. Kaikki jatkavat elämää siitä huolimatta normaalisti, niinkuin missä tahansa muualla. Ei kukaan pelkää päivästä toiseen sitä että entäs jos se tänään tulee juuri kun olen autossa sillalla. On tietysti todennäköisempää, että sinä tai minä kuolemme ihan tavallisessa auto-onnettomuudessa kuin luonnonkatastrofin uhrina. Ihmisen elämä on loppujen lopuksi hauras ja lyhyt, eikä kukaan voi arvata miten se jonakin päivänä päättyy. Pitäisi yrittää muistaa olla joka aamu kiitollinen siitä että saa herätä, ja pitäisi olla kiitollinen jokaisesta ihmisestä jonka päivän mittaan saa kohdata. Ehkä sytytetään sen asian kunniaksi kynttilä, ihan vakavalla naamalla ja ilman poliittista painolastia.

Tuesday, March 15, 2011

Purkukuvia




Kahden päivän purku-urakan jälkeen meillä on tämän näköistä. Työmaatikkaiden takana näkyvä huone on se entinen pinkki makuuhuone, tuleva keittiö.

Saturday, March 12, 2011

Maanantaina se alkaa!

Viimeisetkin lupasotkut on viimein selvitetty. Rakennusvirasto keksi vielä erotella ulkorakennuksen luvan erilliseksi (se maksoi melkein tonnin) ja sitten laskuttaa meiltä 700 dollaria "ylityömaksua" koska meidän pompottelumme oli ilmeisesti ollut heille hyvin raskas kokemus. Mutta nyt on koko homma viimein selvä!

Alex ja timpurimme Augustin olivat äsken täällä ja Augustin lähti puutavaraliikkeeseen ostamaan raaka-aineita. Maanantaina alkaa hommat! HUH!

Sunday, March 6, 2011

Voimauttavaa ravintoa

Tämä hieno video kertoo siitä, miten terveellinen ravinto on itsekunnioituksen muoto, ja mitä Länsi-Oaklandissa tehdään sen hyväksi että alueen asukkaat saavat kunnon ruokaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...