Sunday, September 25, 2011

Pakko mahtua kun on vihitty

Pitkän bloginkirjoitustauon aikana on tapahtunut mm. seuraavaa: olemme tehneet psyykkistä ja fyysistä työtä päästäksemme yli rakennusbudjettikriisistä, yrittäneet selvittää mitä tämä loppuremontti oikeasti tulee maksamaan, oppineet uusia nerokkaita säästökeinoja, törsänneet säästyneet rahat Alvar Aallon lamppuun, riehuneet maalaustela aseenamme ja epätoivo kannustimenamme, heiluneet rööriroopeina ja sähköseppoina, hukkauttaneet yhden pöydän UPS-kuljetusfirman toimesta, käyneet Suomessa kera koiran, ja mitäs vielä? Minä olen taistellut yhden elokuvaprojektin puolesta kuin perseeseen ammuttu paviaani, mutta ehkä kuitenkin hävinnyt sen taistelun. Eipä siinä mittään. Eteenpäin, sano se mummokin aikoinaan siellä lumessa.

Ai niin ja poikapuoli mursi jalkapallotreeneissä ranteensa eikä pysty nyt siis hirveästi olemaan hanslankarina. Lisäksi hän joutuu kärsimään koulussa luokan tyttöjen jatkuvasta hyysäyksestä ja sydämien piirtelystä kipsiin. Hänen Facebook-sivunsa alkaa muutenkin olla sellainen testamentti puhkeavalle naiseudelle ja heräävälle hormonitoiminnalle että vähän tässä alkaa hirvittää.

Säästökeinoista pääasialliseksi on muodostunut tuo monille taloremonttilaisille sangen tuttu oman käden onni. Mies on koko avioliittomme ajan rehennellyt sillä miten nerokas hän on putkihommissa, vaikka onkin aina soittanut putkimiehen koska hänellä ei vaan "juuri silloin ole sattunut olemaan aikaa". Hänen putkimiestalentistaan ei siis ole tähän mennessä ollut muuta iloa kuin lasten korville sopimatonta pariskuntahuumoria. Nyt hän on viimein päässyt näyttämään taitonsa. Eniten minua on hämmästyttänyt se, miten dramaattisia hermoromahduksia noinkin perusrauhallinen insinööri pystyy saamaan hanojen ja letkujen äärellä. Minun roolinani on ollut tarjota hoivaa ja ymmärrystä. Olen yleensä meillä se temperamenttisempi hahmo, joten tämä on ollut kiintoisa ja henkisesti laajentava prosessi. Ja hanat, tiskikoneen ja pesukoneen poistoletkut ja keittiön viemäri on nyt asennettu.

Sähkötöissä mieheni tuntee olevansa vahvemmilla, mutta kyllä niistäkin on saatu pientä draamaa aikaan. Alex disainasi meille kahteen huoneeseen keskelle lattiaa pistorasiat, joiden teoriassa pitäisi osua pöytien alle ja olla aivan mahtavat esimerkiksi silloin jos haluaa käyttää kannettavaa tietokonetta sohvalla istuessa ja ladata sitä samaan aikaan. Paitsi että meillä käytetään mattoja. Paitsi että loppujen lopuksi ne ovat minusta ihan tyhmän näköiset. Paitsi että ne maksoivat melkein tonnin kappale, kun lattiaa suoristaessa lisättiin aina kaiken maailman kerroksia ja välillä unohtui leikata ne pistorasian reiät siihen ja sitten ne piti taas lisätä jälkikäteen. Paitsi että meidän mies sahasi sen viimeisen reiän, siihen upouuteen bambulattiaan, pikkasen väärään paikkaan.

Mutta ei se mitään koska meidän kaveri Gary tuntee yhden tyypin. Gary on kitarakorjaaja ja tuntee koko maailman kaikki ihmiset joilla on sähkökitara tai basso. Hän korjaa muun muassa Carlos Santanan ja Mick Jaggerin ja Metallican jäsenten skebat. Jos meillä on joku ongelma jonka pystyy ratkaisemaan ihminen jolla on kitara, niin Garyn kautta asia hoituu. Yllättäen on niin, että melkein kaikki ongelmat mitä yleensä ihmisellä voi olla, ovat jonkun kitaranomistajan ratkaistavissa. Esimerkiksi kun meillä oli kylpyammeellinen rapuja ja olimme ihan liemessä niiden kanssa ja mietimme, pitäisikö ne vapauttaa luontoon, joku Garyn kitara-asiakas haki ne kaikki ja antoi vielä kallista viiniä vaihdossa. (Minä olin keksinyt että pidetään suomalaiset rapujuhlat, ja sitten me tilattiin seitsemän miljoonaa kiloa rapuja Louisianasta koska rahtihinta oli sama enkä minä varsinaisesti tiennyt kuinka paljon niitä pitäisi olla, varsinaan paunoina. Niistä juhlista puhutaan vieläkin. Vieraat kävivät vuorotellen kauhistelemassa kylpyammetta joka oli aina vaan täynnä mönkiviä rapuja vaikka meidän mies oli keittänyt niitä kattilallinen kerrallaan KAHDEKSAN TUNTIA. Minä en nimittäin pystynyt pudottamaan elävää olentoa kiehuvaan veteen, vaikka olin rehennellyt että meillä Suomessa ihan päntiönään vaan rapuja keitellään ja kaksikielisiä juomalauluja laulellaan. Yksi Sabra adoptoi ravun ja antoi sille nimeksi Frank. Salmiakkikossulla oli osuutta asiaan.)

Ja esimerkiksi kerran kun olimme Garyn ja hänen tyttöystävänsä ja poikansa kanssa San Franciscossa ja keksimme että olisi kiva ajella cable carilla, mutta turistijono oli viheliäisen pitkä, Gary soitti taas jollekin tyypille. Viidessä minuutissa paikalle suhasi vanhalla Volvolla joku pitkätukkainen kaveri joka selitti jotain niille cable car- tyypeille, ja samassa me jo saapastelimmekin koko kilometrin mittaisen turistijonon ohi ja jostain syystä autoimme kääntämään sen cable carin sellaisella levylautasen tapaisella systeemillä joka on siellä päätepysäkillä, ja kiipesimme vaunuun ennen kaikkia turisteja. Ja se Volvotyyppi morjesti ja suhasi tiehensä. Ja osa niistä turisteista luuli että me olemme jotain kuuluisia.

No siis Gary tuntee jonkun tyypin joka leikkaa tietenkin messinkilevystä meille hiukan isomman palan kuin se nykyinen messinkinen pistorasian reunalevy. Ja näin lattiassa olevat sahajäljet saadaan piiloon.

Mitäkö minä olen tehnyt kantaakseni korteni kekoon, paitsi teeskennellyt kärsivällistä ja ihanaa vaimoa joka tukee miestään kriisin hetkellä? Olen panostanut maalauspuoleen. Martha Stewartin nettisivuilla on tosi hyviä ohjeita. Lisäksi meidän maalari, Ismael, oli hirveän kiltti ja neuvoi miten ikkunanpuitteet kuuluu valmistella ja antoi vielä oikeanlaista pakkeliakin. Myös vanha kunnon isäni on toiminut erinomaisena etäkonsulttina. Olen nyt maalannut keittiön ja ruokailuhuoneen kattoineen päivineen, ja oppinut ihan kohtalaiseksi pakkeloijaksi. Neljä ikkunanpuitetta ja kahden huoneen lattialistat on viimeisteltynä ja maalattuna, ja loppua kohti jälki alkoi olla mielestäni ihan siedettävää. Enpä kyllä osannut arvata miten monivaiheinen prosessi on ikkunanpuitteiden viimeistely! Ystäväni Allisonin sanoin, "there's very little painting in painting".

Maalaushommista innostuttuani maalasin myös meidän muodikkaat vintage-tehdasvalaisimet kermanvaaleiksi emalimaalilla, koska entinen vihreä ei olisi sopinut uuteen värimaailmaamme. Ja aioin maalata myös sen Ikean metallisen puutarhapöydän, jolle kävi kehnosti. Kyseistä pöytää ei enää saanut täältä meidän Ikeasta ja minä keksin että hommaan TaskRabbitista heebon, joka käy ostamassa sen Los Angelesista Carsonin Ikeasta ja lähettää minulle. Siitä meinasi tulla kyllä vähän turhan kallis pöytä, varsinkin kun UPS hajotti lasikannen, mutta sitten he onnistuivat myös hukkaamaan koko pöydän ja joutuvat nyt korvaamaan sen minulle, että nitsivoo, plus miinus nolla. Tyrvään Martha Stewart jatkaa uusiin haasteisiin.

Nyt kun vielä keksittäisiin miten saadaan tuo tiskikone mahtumaan keittiötason alle. Lattian korotuksen tehnyt timpuri ei nimittäin huomannut tiedottaa siitä eteenpäin keittiökaapiston asentajalle, ja sieltä puuttuu nyt aika tarkkaan tuuma. Oletettavasti leikkaamme jonkinlaisen reiän, miten moneen lattiakerrokseen, se selvinnee tällä viikolla.

4 comments:

  1. Ihan mahtava blogi! Kiitos päivän parhaista nauruista :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos. Se on lohdullista että meikäläisen kyyneleistä on jälkitäteen jotain iloa!

      Delete
  2. Hyvä, etten ollut nähnyt sanaa REMONTTI ennen kun päädyin muiden ulkosuomalaisten blogeja etsiessäni blogilistalta tänne - olisi jäänyt muuten remppablogimielikuvan takia löytämättä tämä helmi! Kiitos Sussu blogistasi, tulen lukemaan uudestaankin!

    ReplyDelete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...