Thursday, February 28, 2013

Los Angelesin lipevä lumo - kirjoitusta ei suositella viiteryhmärajoitteisille

Seinämaalaus Venicessä, Los Angelesin
rantakaupungissa.
Los Angeles on niitä paikkoja, joista melkein kaikilla on mielipide. Mieleeni ei tule oikein mitään muuta paikkaa, josta olisin kuullut niin monen ihmisen sanovan, että sinne en sitten ainakaan halua matkustaa. Ehkä Helsinki on Suomessa sellainen. Helsinki on niin kamalan kiireinen ja hyötyajatteluun tähtäävä paikka, että siellä ihmiset lukevat kirjoja bussissa! Niinkuin ei sitä lyhyttä hetkeä voisi rauhoittua vain olemiseen! Näin luki kerran Yhteishyvä-lehdessä oikeasti. Kirjallisuuden ystävien puolesta olen ollut tästä vuosikausia loukkaantunut.

Sanomalla että ei halua Los Angelesiin, ihminen sitoutuu tiettyyn viiteryhmään. Sellaiseen syvällisempään ja älykkäämpään ryhmään. Siinä mielessä Los Angeles on vähän kuin Salatut Elämät. Se on helppo tapa leimata itsensä sivistyneeksi: ei tarvitse osoittaa tietävänsä mistään mitään, riittää kun sanoo että ei halua tietääkään jostakin yhdestä asiasta.

Silloin kun kyseessä on ihminen, joka ei ole koskaan käynyt Los Angelesissa, hän on ironista kyllä saanut vaikutelmansa pääosin Los Angelesissa tuotetuista viihdetuotteista. Niissä aika usein vitsaillaan Los Angelesin kustannuksella, tai kerrotaan siitä miten se on semmoinen pinnallinen ja tyhjänpäiväinen paikka. Los Angelesin tyhjänpäiväisyys myy.

Ja onhan se. Siis monella tavalla pinnallinen paikka. Ja monella tavalla ei. Los Angelesista löytyy maailmanluokan kulttuurilaitoksia, kuten sinfoniaorkesteri, jonka yksi kaikkien aikojen suosituimpia johtajia on ollut Esa-Pekka Salonen. (Pakkohan sen on olla hyvä orkesteri, kun sitä on suomalainen johtanut.) Ja ällistyttävä Getty Center, aika monta hienoa taidemuseota, huippuyliopisto, ja vilkkaat teatterielämä, musiikkiskene sekä taidemeiningit.

Minä pidän Los Angelesissa siitä, miten intensiivinen kaupunki se on. Los Angelesissa iso on isoa, näyttävä näyttävää, ja pieni näyttää sitäkin pienemmältä. Se on koko maailman mainstreamin alkulähde. Sieltä virtaa valtaisa kulttuurin Niili, joka nielee kaikki muut kulttuurit, jos siihen suostumme. Siellä pulppuilee miljoona sivulähdettä ja vastavirtaa ja suistopyörrettä, ja alakulttuureista työntyy toinen toistaan ihmeellisempiä ääri-ilmiöryppäitä ja vaihtoehtorihmastoja. Los Angeles viettelee ja pettää ja antautuu ja verhoutuu, ja muuntuu koko ajan toiseksi. Se on semanttinen viidakko. Sinne on ihana eksyä. Se viettelee meidät vaikka itse kauhistelemalla omaa pinnallisuuttaan.

Los Angelesiin lappaa jatkuvasti taiteilijoita, muusikkoja, säveltäjiä, tanssijoita, koreografeja, kuvaajia, äänisuunnittelijoita, ohjaajia, käsikirjoittajia, graafikkoja, sarjakuvataiteilijoita, lavastajia, tarpeistosuunnittelijoita, animaattoreita, filosofeja - puhumattakaan näyttelijöistä - kaikkialta maailmasta.

Taideammattilaiset parveilevat pullistelevassa epäkaupungissa kuin pääskyset notkuvilla langoilla. Eri alojen ihmiset järjestävät häppeningejä ja näyttelyitä ja teatteriesityksiä ja katutapahtumia ja kiertokävelyitä ja diaesityksiä ja nukketeatteria ja mykkäelokuvanäytöksiä ja performansseja ja konsertteja ja postikorttinäyttelyitä ja kauhugallerioita. Osalla on rahoittaja tai rikas isäpappa, osa repii hommat kokoon selkärangasta ja tarjoilijan palkasta. Kukaan ei epäile omaa oikeuttaan tai kykyään järjestellä häppeningejä, ja rakennella niistä itselleen seilauslauttaa mainstreamiin.

Los Angelesin taideskeneen voi tulokas skeitata varvastossuissa ilman paitaa, ja ammentaa vaikutteita tosi-tv:stä, elokuvista, muodista, roskasta, elämästä, ristiriidoista ja rocknrollista. Voi harrastaa kitschiä tai äärimmäistä minimalismia jossa taiteen ja todellisuuden raja häivytetään niin läpikuultavaksi että on melkein mahdotonta erottaa missä yksi alkaa ja toinen päättyy. Aina roiskuu kun rapataan! Otetaan roiskeista makro-objektiivilla valokuvia ja tehdään niille Guns ‘n Rosesin bassoraitojen taukoihin perustuva äänimaailma ja pidetään näyttely!

Los Angeles on myös maailman flirttipääkaupunkeja, ominaisuus jonka se jakaa Tukholman kanssa. Ruotsalaiset flirttaavat ehkä silkkaa ruotsalaisuuttaan, mutta losangelesilainen flirtti on reippaan tarkoitushakuista. Jokainen sosiaalinen tilanne käy harjoittelusta seuraavaan koe-esiintymiseen tai neuvotteluun. Kannattaa ottaa siitä kaikki irti ja lumota satunnainen ohikulkija aivan lämmittelymielessä. Koskaan ei sitä paitsi tiedä, kuka sattuu olemaan joku tuottaja tai ohjaaja. Koskaan ei tiedä kuka tuntee jonkun ohjaajan tai tuottajan. Varmuuden vuoksi kannattaa olla kaikille ihastuttava. Los Angelesissa tulee kauniiden, keimailevien henkilöiden toimesta peruskuntohurmatuksi taukoamatta.

Jos pitää säntillisestä ja säännöllisestä kulttuurista, jossa voi turvallisesti määritellä itsensä, ja huolellisesti välttää kaikkea mikä lemahtaa jotenkin väärän viiteryhmän toiminnalta, niin Los Angelesiin ei kannata mennä ahdistumaan. Jos ei huolestu siitä että asiat eivät välttämättä ole yhtään sillä lailla kuin omien kavereiden kanssa on päätetty että niiden pitäisi olla, niin Los Angelesia voi harkita. Jos rakastaa villiä ja vapaata meininkiä länsimaisen sivistyksen äärilaidalla, jossa tuntuu että on vaarana hetkenä minä hyvänsä syöksyä avaruuteen keskipakoisvoiman vaikutuksesta, niin sinne kannattaa ämpäistä aivan heti.

Arvaatte varmaan mihin porukkaan minä kuulun. Mutta minä itkinkin esimerkiksi Las Vegasissa kaksi päivää kun se on minusta niin liikuttava paikka. Luultavasti hajoaisin myös Tuurin kyläkaupassa. Mikään ei ole minusta niin absurdin koskettavaa kuin ihmisen pohjaton pontevuus, ja hänen tosiasiallinen pikkiriikkisyytensä elämän väistämättömyyksien edessä. Nyt alkoi taas vähän itkettää kun ajattelin tuon ajatuksen.

Me ollaan lähdössä Los Angelesiin viikonlopuksi varta vasten penkomaan muutamia kuriositeetteja jotka ovat aiemmilla reissuilla jääneet näkemättä. Päivitän matkan jälkeen tai ehkä varreltakin losangeles-tagilla, jos jotain mielenkiintoista tapahtuu.


Ai niin ja arvonta jatkuu.

Wednesday, February 27, 2013

Kaksisataatuhatta menossa rikki! Arvonta!

Tämän postauksen yhteydessä menee hyvin luultavasti 200 000 sivun lukukerran raja rikki täällä Kaukana Espoossa -blogissa. Se on aika hiton paljon enemmän kuin ikinä osasin odottaa. Kiitos vaan ihan hirmuisen paljon kaikille lukijoille.

Minulla ei ole ollut Google Analytics käytössä kuin pari kuukautta, joten yksittäisten käyttäjien määrä ei ole tiedossa. Sitä ei näe täältä Bloggerin omista tilastoista. Päätellen Google Analyticsistä näkyvistä tiedoista, se saattaa olla hiukan alle puolet sivun näyttökerroista. Jotain 80 000 ja 100 000 välillä siis.

Juhlan kunniaksi olen päättänyt taas kerran kopioida idean Tahdon Asiat -blogista ja järjestää arvonnan. Palkintona on amerikanpaketti Berkeley Bowlista. Paketin sisällön päätän fiilispohjalta ostohetkellä. Palkintoja tulee olemaan yhteensä kolme, yksi isompi ja kaksi pienempää.

Arvontaan voi osallistua täyttämällä lyhyen lukijakyselyn, joko tässä sivulla tai täällä linkissä. Siinä ei ole kuin kaksi pakollista kysymystä, ei mene kuin hetki!

Voittajat valitaan jollakin hyvin tieteellisellä, randomoidulla systeemillä jonka insinööri on luvannut kehittää.

Päivitys 28.2.2013: Arvonta suoritetaan viikon kuluttua kyselyn julkaisemisesta, eli 6.3.2013. Kyselyvastauksia otetaan vastaan keskiyöhön Tyynenmeren aikaa 5.3.2013 asti, eli klo 10 aamulla 6.3.2013 Suomen aikaa.

Päivitys 5.3.2013 Poistin kaavakkeen, kun aika meni täyteen. Arvonta suoritetaan tällä viikolla.

Päivitys 8.3.2013 Arvonta suoritettu, ja voittajille ilmoitettu. Palkinnot lähetetään parin päivän sisällä. Hävitän nyt kaikki meiliosoitteet laskentataulukosta, niin eivät jää kummittelemaan.

Sunday, February 24, 2013

Vitun eettisyys

Pieter Brueghel: Laiskurien maa

Onko joku muu kyllästynyt ihmisiin, joiden mielestä "kannattaa vähän pohtia niitä omia valintoja" ja jotka sitten eivät tunnu yhtään mitään muuta pohtivankaan kuin jotain omia kulutusvalintojaan? Omasta navasta kaivetut eettiset nöyhtät kannetaan internettiin muiden samanlaisten kanssa vertailtavaksi. (Aivan törkeän eettisellä Applen tietokoneella, epäilemättä.) Ja se möyheän itsetyytyväinen pössis joka tästä aiheutuu ei poikkea oikeastaan millään lailla jonkun muotibloggaajan narsistisesta hehkutuksesta, kun hän kuvaa omaa persettään aina missä milloinkin eri housuissa.

Hyvinvoivassa teollisuusmaassa ostetaan kierrätysmekko ja nyrpistellään sille, joka ostaa mekkonsa uutena, ja aiheuttaa sen että niitä kierrätysmekkoja ylipäätään on hankittavissa. Moni ostaa kirjojakin käytettynä, vaikka kirjailija jää sillä lailla kokonaan ilman tuloja.

Hyvinvoivassa teollisuusmaassa keskiluokkaiset ihmiset siirtävät itsensä mahdollisimman kauas kaiken tuottavan toiminnan ulkopuolelle ja yrittävät olla osallistumatta maailmantalouteen, joka on kuitenkin ainoa keino jolla sitä hyvinvointia voitaisiin siirtää myös muualle. Ollaan kuin Aurinkokuninkaan hovissa, varsinaisen yhteiskunnan yläpuolella. Mikä kansainvälinen työväenluokka, siis vitsi miten mälsää että viiden miljardin ihmisen, jotka eivät ole kehittyneiden maiden ylä- ja keskiluokkaa, pitää olla jossain töissä.

Voi vittu, oikeasti.

Se, joka lanseerasi termin "eettinen kuluttaminen", saisi mennä nurkkaan häpeämään. Se on hirveän vääristävä termi. Ihmiset saavat sen avulla kiksejä kaikenmaailman höpölöpövalinnoista. "Eettinen" -sanan merkitys hämärtyy. Puhutaanko seurausetiikasta, velvollisuusetiikasta vai hyve-etiikasta? Kuka saa päättää, mikä valinta on eettinen ja mikä ei? Bertrand Russellin mukaan eettiset ilmaisut eivät koske mielen ulkopuolisia tosiasioita, vaan kertoivat tuntemuksista ja haluista. Modernin etiikan pitäisi kai olla tietynlaista utilitarismia, mutta se on pirun monimutkaista.

Jos kaikki lihantuottajat joutuvat työttömiksi ja tulee yhteiskunnallista pahoinvointia, onko se sitten kiva? Pitäisikö köyhyyden väheneminen pysäyttää, että ilmasto pelastuisi? Pitäisikö ydinvoima kieltää, vaikka se on ainoa realistinen keino pysäyttää hiilipäästöt, varsinkin Kiinassa? (Ja juuri Kiinan hiilipäästöillähän tässä on väliä.) Suomessa asuminen kuluttaa luonnonvaroja kaksi kertaa enemmän kuin jossain lämpimämmässä ja vähemmän sähköistetyssä paikassa asuminen. Miten joku edes kehtaa olla niin epäeettinen että asuu Suomessa? Saanko minä ekstra-eettisyyspisteitä kun asun Kaliforniassa, jossa ei tarvitse paljoa lämmittää ja kaiken ruoan saa lähiruokana? Saanko nyt ostaa mekkoni uutena?

Se joka väittää monimutkaisessa maailmassa tietävänsä ja ymmärtävänsä, mikä valinta on oikeasti "eettinen", valehtelee. On pakko valehdella. Ei sitä voi oikeasti tietää. Voi tietää vain lähinnä sen, millainen olo itselle tulee kun valitsee. 

Tämähän on tietysti lähinnä nuorison ongelma. "Eettisyys" on niinkuin meillä 80-luvulla Popeda-hihamerkki, sillä kerrotaan mitä porukkaa tässä ollaan.

En tunne ketään "eettistä" kuluttajaa joka olisi oikeasti luopunut jostain mistä ei itse halua luopua. Voin ostaa kauniit korkokengät, kun minähän en kuitenkaan yksitysautoile. Kyllä tässä nyt kuitenkin pitää ehkä vähän yksityisautoilla, kun on niin vaikeaa muuten lasten kanssa mennä. Jos asiat on yksinkertaistettu sellaisiksi, että mahdollisimman vähä kulutus on automaattisesti eettistä ja kuluttaminen epäeettistä, niin sitten pitää laatia lisäsääntöjä ja tunnustaa syntinsä ja maksaa aneensa. Katolisessa kirkossakin seksi on perisyntiä, mutta onneksi on avioliitto, jolla osa seksistä saadaan luvalliseksi. Jotkut käyttäytymismuodot leimataan oikein erityisen kauheaksi synniksi, niin säilyy perususkovaisella hyvä tunnelma, että eipä ainakaan minulla ihan noin huonosti mene. Turkisten käyttäminen on eettisen kulutususkonnon homoseksi.

Minusta kuluttamisen moralisointi on vaarallista. Se aiheuttaa kiihkeää kiintymistä omaan kulutusidentiteettiin, samalla lailla kuin amerikkalaistyylinen moralistinen politiikan brändäys aiheuttaa vääristynyttä identifioitumista johonkin puolueeseen. Asiat ideologisoituvat. Se on huolestuttavaa. Se aiheuttaa epärationaalista tötterökatseisuutta. Ei haluta kuunnella mitään informaatiota, mikä kyseenalaistaa omat uskomukset. Aletaan uskoa että oma vaikutin on hyvyys, ja eri mieltä olevan vaikutin on pahuus. Eletään akuankkamaailmassa, jossa esimerkiksi yritykset tekevät voittoa nimenomaan pahuuttaan.

Minä haluaisin että lanseerattaisiin uudelleen joku sellainen maalaisjärjellinen perusrationaalinen yhteiskuntaosallistuminen. Kutsuttaisiin sitä ihan vaikka kansalaistaidoksi, eikä "eettisyydeksi". Jokainen ostopäätös ei olisi melodramaattinen perisynnin naula eettisyyden ristiin. Olisi vaikka joku matriksi internetissä, joka visualisoisi yksittäisten valintojen seurauksia - myös suhteuttaen ne kokonaisuuteen. Eettisyysnarsistille ei menisi niin helposti kusi päähän niiden omien valintojen kanssa, kun kaaviosta näkisi että ne ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta häviävän epäolennaisia. Kiinassa valmistettuja Angry Birds -leluja osteleva ("Ei meille yleensä näitä mutta kun lapset tykkää") näkisi helposti, miten ja missä ne on valmistettu, mitä kemikaaleja on käytetty, miten saadut tulot jakautuvat, ja mikä merkitys tällä työpaikalla on tekijälleen. Saisi sitten itse päättää, miten asiaan suhtautuu.

Hirveän iso projekti. Googlella riittäisivät siihen rahkeet. Kansainvälisellä suuryrityksellä. Voittoakin tekevät. Olisi varmasti antoisaa pähkäillä, onko sen tiedon käyttäminen sitten eettistä. Tietokoneella, jonka elinkaarijalanjälki on ihan jättiläismäinen. 

Ei nyt hei sitä odotellessa silti jakseta luulla olevamme Jeesuksesta seuraavia sen perusteella, mitä muroja pistettiin aamulla suuhumme.

Saturday, February 23, 2013

Hieno homma ulkosuomalaisille, ja kaikille aivojen omistajille




Oletan että monelle muullekin ulkosuomalaiselle ovat tuttuja valinnanvaikeus paniikinomaisilla kirjaostosretkillä Suomen matkoilla, ja kiroileminen sen äärellä miten kirjat painavat ja vievät tilaa matkalaukussa. Ja niiden lainailu ja lahjoittelu muille tutuille suomalaisille sitten siellä toisessa kotimaassa. Muutkin kuin minä ovat varmasti myös tilailleet luettavaa kotimaasta ja makselleet karmeita postimaksuja. Moniko on harmitellut, miksi suomeksi on niin vähän elektronisia kirjoja, käsi pystyyn?

Arvatkaa mitä, nyt tilanne on korjaantumassa!

Olen pari päivää testaillut Readberry-palvelua. Se on suomalainen elektroninen kirjapalvelu, josta voi ostaa luettavaa tietokoneeseen, tablettiin ja muihin vastaaviin laitteisiin. Kindle Firessä en saanut lukunäkymää pelittämään, mutta se nyt ei ole ihmekään. Minulla on se vanhempi, selaimeton versio jossa netin käyttö on ihan onnetonta. iPhonessa ja tietokoneessa toimi hienosti, varmasti iPadissa myös. Minulla on Android-tabletti hankintalistalla, ja sen Chrome-selaimessa Readberry epäilemättä toimii myös, kun se kerran tietokoneenkin Chromessa toimii loistavasti. 

Aivan ihanaa Readberryssä on se, että siellä voi keskustella kirjoista fiksujen ihmisten kanssa. Lukunäkymässä on avautuva kommenttikenttä, johon voi kirjoittaa menossa olevaan sivuun liittyviä kysymyksiä ja tekstistä heränneitä ajatuksia näkyviin muille lukijoille. Jokaisen kirjan keskustelut ovat luettavissa myös selkeänä, kirjakohtaisena kokonaisuutena.

Readberry tarjoaa kirjojen lisäksi tasokkaan suomalaisen LongPlay-palvelun artikkeleita, kuten Anu Silfverbergin ja Johanna Vehkoon tutkivan jutun Pekka Himasen tulevaisuustutkimuksen taustoista - sen joka käynnisti koko hiljattaisen keskustelun aiheesta ja johti asian uuteen tutkimiseen. 

Odotan Long Playlta paljon. Sen taustavoimiin kuuluu mahtavia tekijöitä, joita ainakin minä fanitan suorastaan lapsellisen innokkaasti: äsken mainitut Silfverberg ja Vehkoo (oikeesti jos tulisivat kadulla vastaan, saisin jonkun tökerön täpinäkohtauksen ja vaatisin nimmaria otsaani), Riku Siivonen, Reetta Nousiainen ja muita. Ihmisiä jotka kirjoittavat suomeksi tekstejä joiden taso on ihan kevyesti jonkun New York Timesin tai Guardianin tai muun maailmanlehden luokkaa. Ihanaa!

Readberryn käyttöliittymä on miellyttävä, intuitiivinen ja hyvin suunniteltu. Tekstit ovat siis arvoisessaan ympäristössä. Palveluun kirjautuminen on ilmaista, kirjoista ja artikkeleista maksetaan kappalehinta.

Nyt kaikki sinne lukemaan mun kanssa Riikka Pulkkisen hienoa Vieras-romaania! Laitoin juuri ensimmäisestä luvusta kysymyksen, kohdasta jota en oikein tajunnut. Tulkaa joku muukin pähkäilemään sitä!

Wednesday, February 20, 2013

Suomalaisesta elokuvapolitiikasta, eli Neuvostoliiton ylistys


Olen tässä Suomen reissulla viettänyt aikaa kavereitteni kanssa, joista oikeastaan kaikki ovat elokuva- tai televisioalalla. Olemme puineet alan tilannetta, rahoitusta (sitähän tekijät aina puivat), ja jakaneet kokemuksia. Vertaistuki on verratonta. 

Median välityksellä ei koskaan oikein välity, miten upeita, kokeneita ja näkemyksellisiä elokuvan ja television tekijöitä Suomesta löytyy. Eihän mediassa tietysti oikein puhutakaan muista ammattilaisista kuin ohjaajista ja näyttelijöistä. Esimerkiksi leikkaajista, heistä jotka "ajattelevat nuorille ohjaajakolleille heidän ajatuksensa, tekevät heidän elokuvansa ja luovat heidän uransa" (erään arvostetun leikkaajan sanoin), ei puhuta oikeastaan koskaan halaistua sanaa. 

Suomalaisessa elokuvarahoituspolitiikassa yhdistyvät markkinavetoisen massaviihteen ja Neuvostoliiton huonoimmat puolet. Rahoittajien (eli TV-kanavien, AVEKin ja elokuvasäätiön) edustajat osallistuvat sisällön muokkaamiseen kuin suuressa maailmassa ikään, mutta toisin kuin suuressa maailmassa, heidän vastuunsa päättyykin sitten siihen. Jos amerikkalainen televisiokanavapomo ostaa yhdenkin sarjan, joka ei mene hyvin, hän saa saman tien potkut. Suomalaisella televisiokanavalla menee Neuvostoliiton raja juurikin siinä kohdassa, mistä sisältövastuun kantaminen alkaa. Teilauspenkillä ovat ainoastaan elokuvan ja television pätkätyöläisten urat.

Jos televisiosarja tai elokuva epäonnistuu, niin siinä vaiheessa kukaan sisältömuutoksia palaverissa vaatinut päättäjä ei enää muista päättäneensä mistään mitään. Saattaa hyvin olla että tuotantoyhtiössäkään ei enää muisteta, miksi tämä oli niin mahtava juttu että sille piti välttämättä saada rahoitus. Pahimmassa tapauksessa ohjaajakin muistaa vain sen, miten käsikirjoittaja ei yhtään osannut kirjoittaa kunnolla käsikirjoitusta. Sehän on aivan luontevaa, että projektista, jonka toteuttamiseen osallistuu satakunta ihmistä, ja jonka toteuttamispäätöksestä vastaa noin viisi ihmistä, vastuun kantaa yksi ihminen, se, joka nimenomaan EI toteuttamispäätöksiä tee, ja jota ne kaikki sataviisi muuta ovat mielestään päteviä neuvomaan.

Näin totesi moninkertainen Jussi-voittaja: "Yhdestäkään suomalaisesta elokuvasta ei ole rahoittajien kommenttien avulla tehty taiteellisesti parempaa elokuvaa."

Minulle on käynyt niinkin, että olin käsikirjoittajana tuotannossa jossa käsikirjoituspalavereja pidettiin ilman minua. Siellä olivat paikalla vain tuottaja, ohjaaja, ja ulkomailta palkattu dramaturgi. Sain sitten vaan jälkikäteen ohjaajalta listan, mitä tekstissä piti muuttaa. Kirjoitin sanelun mukaan tekstiä yhä pidemmälle metsään, ja kun rahoitusta ei alkanut irrota, minulle sanottiin että se ei todellakaan ole ohjaajasta tai tuottajasta kiinni. He ovat niin kovia nimiä, että he saisivat rahaa ilman muuta, jos minä en olisi niin surkea omassa hommassani. Minä olin siis itse hankkinut tämän nimekkään ohjaajan projektilleni, ja yhdessä sitten menimme tuotantoyhtiöön, jossa minä aika nopeasti muutuin tarpeettomaksi ihmiseksi.

Ajatelkaa jos uudet orkesteriteokset toteutettaisiin niin, että orkesteri soittaa pätkiä teoksesta, ja sitten muutama tyyppi, joka ei ole koskaan soittanut yhtäkään instrumenttia tai säveltänyt sävellystä, neuvoisi miten viulua kannattaisi soitella ja torvisektiota sovitella. Tai muuten ei tule koko orkesterille palkkaa.

Eikä se nyt ihan silläkään lailla ole, että suuressa maailmassa rahoittajat aina päättävät sisällöstä. Jenkkilässä televisioyhtiöiden ohjailumallista on lähdetty kaapeli-TV:n puolella vastakkaiseen suuntaan 2000-luvun alussa. Suuressa maailmassa tapahtuu sellaistakin, että sisällön tekijöille annetaan sata miljoonaa dollaria ja sanotaan että tehkää hyvä juttu, nähdään ensi-illassa. Se saattaa olla juuri tulevaisuuden kuuminta hottia, että annetaan ammatti-ihmisten tehdä hommansa.

Kun tehdään taideteosta, niin yhtenä tavoitteena tulisi olla itse taidemuodon vieminen eteenpäin. Muuten kyseessä ei ole taideteos, vaan pikemminkin askarteluprojekti. Koska muistatte viimeksi nähneenne suomalaisen fiktioelokuvan, joka on laajentanut, haastanut tai vienyt eteenpäin elokuvaa taidemuotona? Tai edes suomalaisena taidemuotona? Kyllä niitä on, mielestäni. Mutta olisi ihan kiva tietää, koska niin on jonkun muun mielestä viimeksi käynyt?

(Okei, tässä tulee spoileri, minusta ainoa fiktioelokuva pitkään aikaan joka on tuonut suomalaiseen elokuvaan jotain ilmaisullisesti uutta on Kohta 18. Siis elokuva jota yksikään virallinen taho ei tahtonut suostua rahoittamaan. Se ansaitsi kaikki Jussinsa, vaikka täydellinen resurssien puute paistoikin lopputuloksessa. Tuskin maltan odottaa, mitä Maarit Lalli saa aikaan kun joku antaa hänelle oikein budjetin. Oltiin Maaritin kanssa elokuvakoulussa yhtä aikaa. Hän teki siellä varmasti yhden koulun historian omaperäisimmistä lyhytelokuvista, jossa puhuttiin pelkästään Maaritin itse keksimää kieltä. Jos se olisi ollut miesopiskelijan elokuva, niin neroksi olisi julistettu ja heti.)

Taidemuodon kehittämisen sijaan tuntuu, että suomalaisen fiktioelokuvan tärkein tehtävä on pönkittää suomalaista identiteettiä, suomalaista elokuvapolitiikkaa ja sitä kautta alan päättäjien asemaa, luomalla uusia "nimiä" ja rikkomalla yleisöennätyksiä.

Dokumenttielokuvan saralla suomalaista, ja maailmanlaajuistakin, elokuvataidetta edistetään suomalaisten tekijöiden toimesta oikeastaan vähän väliä. Epäilemättä siitä seuraa samanlainen linjapäätös kuin Ruotsissa, jossa on todettu että kun ruotsalaisella dokumentilla kerran menee lujaa maailmallakin, niin tuplataan määrärahat. (Tämä oli vitsi. Suomessa ei tule todellakaan tapahtumaan tällaista. Dokumentintekijät ovat nyt niin ahtaalla kuin oikeastaan on mahdollista, joten suomalaisten päättäjien mielestä kannattanee ilman muuta ajaa heidät vielä ahtaammalle. Kun kerran on näin hyvin mennyt tähänkin asti, lähes ilman rahaa.)

Minä lähdin oma-aloitteisesti pois siitä projektista, jossa olin taiteellisesti päävastuullisen tekijän sijasta glorifioituna konekirjoittajana jota ei päästetty palaveriin. Otin taiteellisen vastuun. Lähdin kävelemään projekteineni. Elokuvataiteen kannalta on parempi, että se elokuva ei tuollaisenaan toteudu. Tähän maailmaan ei tarvita enää enempää keskinkertaisia suomalaisia elokuvia.

Se on semmoinen juttu, että vähän isompi lapsikin yleensä tietää, että valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Tuesday, February 19, 2013

Havainnepiirros kermaperseestä

Jännittävä tapaus! Lahden muotoiluinstituutissa graafista suunnittelua opiskeleva Veera Arstio otti kommenttien kautta yhteyttä, ja kertoi tehneensä kermapersekirjoitukselleni koulutyönään kuvituksen. Veera kertoo pitävänsä juuri kuvittamisesta erityisen paljon, ja kun kysyin mikä olisi hänen unelmiensa kirja jota hän pääsisi ammattimaisesti kuvittamaan, hän sanoi että Bambi tai joku muu eläinsatu. Veera pitää scifistä, fantasiasta, ja muiden mielikuvitusmaailmojen piirtämisestä.

Minä olen tietysti hyvin otettu, että olen saanut inspiroida jonkun toisen ihmisen luovaa prosessia, ja aina vaan enemmän ihmeissäni kaikesta siitä, mitä tämä blogi elämässäni aiheuttaa.

Julkaisin Veeran kuvituksen myös siellä kyseisessä tekstissä, mutta kun ei sitä varmaan enää moni palaa lukemaan joka on jo lukenut, niin laitoin kuvan myös tänne ihan omaan postaukseen.



Sunday, February 17, 2013

Suloinen Suomi, hehkeä Helsinki, väreilevä vieraantuminen


Näinkin voi kääntää: ottaa vain suomenkielisen
sanan, kuten "salmiakki", ja vaihtaa kirjaimet
lopussa c-kirjaimeen.  Ihan kuin englantia!
Kukaan ei huomaa mitään!
Olen käymässä Suomessa nopealla visiitillä. Kävelen ympäri Helsinkiä ja itken. Silmäni ovat vieraan silmät. Katson suomalaisia kuin en olisi nähnyt ennen: kaikki ovat ihan samannäköisiä! Meillä on kaikilla samanlainen ohut tukka! Samanlaiset poskipäät, samanlaiset ohuet huulet, saman malliset silmälasit! Eikö täältä saa kuin yhden mallisia silmälaseja? Miksi kukaan ei hymyile? 

Miten eurooppalaista täällä on. Miten rakennuksissa on kauniit mittasuhteet. Miten lumoava Havis Amanda on kun häntä ei ole nähnyt moneen vuoteen. Miten ihanaa on lojua kahviloissa joista ei tarjoilija tule usuttamaan pois, koska tippiä ei tule jos asiakkaat eivät vaihdu, ja ilman tippiä palkalla ei elä. Huomenna menen Akateemisen kahvilaan. Aion lojua siellä ainakin kaksi tuntia. Menen päivällä, kun ei siellä ole tungosta. Ensin haamiloin Akateemisessa ainakin tunnin. Etsin suomalaista luettavaa. Ihanaa. 

On ihana nähdä vanhoja ystäviä, puhua suomea, muistaa jotakin joka kadunkulmassa. Kipeitäkin muistoja, jotka eivät satu enää, kun niistä on jo niin kauan. Se ajatus huimaa. Niistä on niin kauan. Niiden virheiden jälkeen olen tehnyt paljon uusia. Olen tehnyt peruuttamattomia ratkaisuja. Olen muuttunut toiseksi, kirjaimellisesti, kaikki soluni ovat ehtineet vaihtua seitsemässä vuodessa. Tuntuu pahalta ja hyvältä yhtä aikaa. Koskaan en voi palata enää siihen minään, joka asui Helsingissä. Se on nyt minulle ihan vieras ihminen. Se ihminen luuli olevansa minä! Miten hassua!

Haluan kirjoittaa tarinan joka tapahtuu Helsingissä, jossa menneisyys ja nykyhetki lomittuvat ja törmäilevät. Sen nimeksi tulee Komisario Palmun paniikkihäiriö

Kävin elokuvissa katsomassa 21 tapaa tuhota avioliitto, se on hauska ja paikoitellen tosi koskettava elokuva, vaikka sen ensimmäinen näytös ei jotenkin kolahtanut minuun. Keskikohdan jälkeen olin messissä, uskoin henkilöihin ja välitin heistä. Jos olette nähneet, niin saatoitte huomata päähenkilön seinällä olevan kuvan. Se on guassimaalaus joka esittää Josephine Bakeria banaanihameessaan. Olen antanut sen vuonna 2000 silloiselle poikaystävälleni. Siis juuri sen, nimenomaisen kuvan, jonka leikkasin irti ostamastani kirjasta, ja vein Kruunuhaassa Liisankadun ja Snellmanninkadun kulmassa olleeseen kehysliikkeeseen. Valitsin juuri sen nimenomaisen pähkinäpuun värisen puukehyksen, jonka näette elokuvassa jos menette katsomaan. Ja sen mantelinvärisen passe-partoutin. Juuri ne. Sellaista kuvaa ei ole toista, niitä ei myydä. Ostin sen kirjan Lontoosta nimenomaan leikatakseni juuri sen kuvan irti ja antaakseni sille poikaystävälle.

Lopputeksteistä selvisi, että sen poikaystävän nykyinen vaimo on ollut elokuvassa rekvisitöörinä. Lahjani on ilmeisesti vieläkin heillä kotona, ja päätynyt sitä kautta elokuvaan. Ehkä se on nyt jo mennyt hukkaan elokuvan lavastuksen purun yhteydessä.

Aamulla olin ollut brunssilla elokuvan ohjaajan entisen aviomiehen kanssa. Että sekin vielä.

Tiedän jo mitä huomenna Akateemisen kahvilassa tulee mieleen. Tulee mieleen se, kun kerran olin rakastunut, aivan toiseen henkilöön kuin tämä taulun saanut henkilö, myöhemmin, erottuamme ja sitten minun vielä erottua siitä eroamisesta. Oli kesä. Minulla oli sellainen olo että elämäni on muuttumassa. Olin lopettanut eräitä huonoja tapoja jotka olivat alkaneet rajoittaa elämääni. Olin myöntänyt itselleni että olin tulisesti rakastunut erääseen henkilöön. Olin päättänyt kestää sen asian seuraukset, jotka kaikella todennäköisyydellä tulisivat olemaan sellaiset, että tunnustaisin palavat tunteeni ja saisin pakit. Istuin Akateemisen kahvilassa tuntemassa tunteitani. Häpeää ja kauhua ja onnea siitä että minulla oli tunne-elämää ja toivoa ja uskoa ja pelkoa. Ja mitä näitä nyt on. 

Menin sellaiseen tilaan, että seinät alkoivat väreillä, ne Akateemisen seinät. Kirjaimellisesti. Myös ilma väreili, ihan niinkuin lännenelokuvien kuumina päivinä autiomaassa. Näin ilman läpi, tulevaisuuteen. Näin myös sen toisen ihmisen sieluun jossa asui sellainen valo-olento, mutta sitten tajusinkin että se olin minä itse. Pelkäsin hirvittävästi sitä valo-olentoa, ja tulevaisuutta. Mutta suostuin kaikkeen. Tuntui että Akateemisesta poistumiseen kului tunteja, koska ilma väreili niin kovasti ja oli vaikea nähdä, siis todellisia asioita, hyllyjä ja kirjoja ja sen sellaista.

Sellaisista hetkistä, ja hetkistä jolloin oma menneisyys tulee elokuvakankaalta vastaan, ja siitä kun tietää nyt olevansa se valo-olento jonka joskus on nähnyt näyssä, kertoo tuleva käsikirjoitukseni Komisario Palmun paniikkihäiriö.


Laurakaisa lähetti tälle postaukselle just hyvän tunnusbiisin: Anna Järvinen - Helsinki




Wednesday, February 13, 2013

Amerikkalaisten fantasia-Suomi – maa, jossa en ole koskaan käynyt


Minä tunnen monta amerikkalaista, mielestään edistyksellistä ja sivistynyttä ihmistä, jotka uskovat Suomesta mm. seuraavaa:

- Suomessa ei ole rikollisuutta eikä väkivaltaa.
- Suomessa ihmiset ovat kaikki onnellisia ja voivat hyvin.
- Suomalaiset opettajat ansaitsevat saman verran kuin amerikkalaiset lääkärit, eli 100 000 - 400 000 euroa vuodessa.
- Suomalaisissa kouluissa ei jaeta todistuksia eikä arvioida oppilaita numeroarvosteluilla. 
- Kaikki suomalaiset kirjoittavat ylioppilaaksi (suomalaista koulujärjestelmää mainostettaessa unohdetaan aina mainita, että puolet porukasta ei edes mene lukioon eli high schooliin - Yhdysvalloissa sinne menevät kaikki).
- 70% suomalaisista hankkii korkeakoulututkinnon (tilastoharha, joka johtuu siitä että kuvitellaan kaikkien suomalaisten olevan ylioppilaita).
- Suomalaisissa kouluissa ei ole kokeita eikä läksyjä ollenkaan.
- Suomalaisilla opettajilla on vapaus päättää kokonaan itse, mitä oppilaille opettavat, eikä kukaan valvo heidän työskentelyään millään tavalla.

Amerikkalaisen koulujärjestelmän surkeudesta jotain kertoo se, että näitä juttuja levittelevät lähinnä täkäläiset opettajat. Suomesta on tullut työuupuneiden ja turhautuneiden opettajien eskapistinen taivasfantasia, johon he liittävät kaikki mielikuvansa siitä, millaista elämän pitäisi olla. Ja sitten väittävät saaneensa nämä kaikki "faktat" suoraan Suomesta. Varsinkin silloin kun käyttävät niitä ammattiliittonsa propaganda-aseena.

Tavallaan on tietysti imartelevaa kun pidetään näin nerokkaan ja täydellisen kansan jäsenenä. Mutta on myös vähän tylsää lähes päivittäin joutua oikomaan näitä käsityksiä. "Ei, kyllä Suomi on itse asiassa väkivaltaisin teollisuusmaa Yhdysvaltojen jälkeen." "Suomessa käytetään melko paljon alkoholia ja sairastetaan masennusta. Jostain syystä monet suomalaiset voivat huonosti, vaikka yhteiskunta tarjoaa heille paljon enemmän tukea kuin amerikkalainen yhteiskunta amerikkalaisille. Ei, emme yhtään tiedä, miksi." "Suomalaisen opettajan keskipalkka on itseasiassa alle puolet vastavalmistuneen amerikkalaisen lääkärin palkasta, ja hiukan pienempi kuin amerikkalaisen opettajan palkka." "Suomalaisista 16% ei saa mitään koulutusta middle schoolin jälkeen, ja vain reilu puolet edes menee high schooliin." "Suomessa koko high school tähtää yhteen maanlaajuiseen tutkintoon, jonka perusteella voi määräytyä ihmisen loppuelämä. Se johtuu siitä että jatkokoulutukseen pääseminen on Suomessa kovan kilpailun takana, onhan se kaikille ilmaista. Opiskelu suomalaisessa high schoolissa ei siis missään tapauksessa ole rentoa, läksytöntä, kokeista vapaata oleilua." "Kyllä ainakin minun kouluaikanani oli läksyjä, usein mielestäni aika paljonkin. Ei sitä kukaan Suomessa pitänyt mitenkään kauheana asiana, että koululaisella on läksyjä." "Suomalaiset opettajat noudattavat opetussuunnitelmaa, jonka tuntijako määrätään laissa, ja jonka pääkohdista päättää kansallinen opetushallitus. Jos suomalainen opettaja alkaa opettaa ihan mitä hän itse haluaa, niin hän rikkoo maan lakia."

Yleensä selityksiin vastataan epäluuloisella päänpudistuksella. Keskivertohumanisti ei täällä hevillä usko, että Suomessa on opetuslaki.

Minulla on sellainen tunne, että hyväätarkoittavat suomalaiset eivät aina välttämättä maamme kouluista kertoessaan osaa riittävän yksityiskohtaisesti suhteuttaa niitä ulkomaisiin koulujärjestelmiin. Näin syntyy väärinkäsityksiä, joita julkaistaan täällä jenkeissäkin ihan vakavalla naamalla valtalehdistössä. Suomalaiset eivät ehkä lue niitä valmiita artikkeleita ja oikaise niitä  tai sitten meistä on niin kivaa kun kehutaan, että samapa tuo jos ei mennyt ihan oikein.

Amerikkalaiset ovat tunnetusti melko herkkäuskoista porukkaa. He toistavat hanakasti ihan mitä tahansa "faktoja" kunhan ne pönkittävät heidän etukäteen päättämäänsä oikeaa loppupäätelmää ja maailmankuvaa, olipa se oikeistolainen tai vasemmistolainen. Suomesta on päässyt kehkeytymään vähän sellainen Berkeleyn progressiivin unelmien Kontu, jossa härmähobitit hommailevat herttaisissa hellanduudelis-oloissa.

Tämä on minusta vähän huolestuttavaa. Mitäs sitten, jos joku jossain vaiheessa oikeasti selvittää millaista vaikka Suomen kouluissa on? Ei niin että siellä olisi mitenkään kamalaa, hyviä koulujahan Suomessa on. Siellä ei vaan ole yhtään sellaista kuin mitä koko Yhdysvaltain kansalle on vuosikaupalla tolkutettu. Siinä sitä sitten ollaan Jon Stewartin hampaissa maailman pahimpina pedagogian alan valehtelijoina ja ketkuina. Snopes-artikkelia odotellessa meillä on jo tämä

Onko siitä sitä paitsi amerikkalaisille koululaisille mitään hyötyä, jos täkäläiset opettajat yrittävät uudistaa koulutusta "suomalaisen mallin mukaan" niin että lopettavat kokeiden pitämisen, opetussuunnitelmien noudattamisen, läksyjen ja numeroiden antamisen, ja vaativat siitä hyvästä itselleen nelinkertaista palkkaa suomalaiseen opettajaan verrattuna?

Ei meidän suomalaisten minusta kuulu suostua tällaiseen vedätykseen, että meidän oloistamme levitellään imartelevia hörönlöröjuttuja siksi että amerikkalaisilla opettajilla on oma lehmä ojassa.

Oikaisu: Kuten kommenteista alta voi lukea, olen tullut valehdelleeksi aika monelle amerikkalaiselle Suomen väkivaltarikostilastoista. Onneksi amerikkalaisten käsitys muun maailman asioista tuppaa olemaan jo muutenkin niin hatara, että ei ole tullut isoa lisävahinkoa.

Tuesday, February 12, 2013

Blair-Laaksosen yksityiskokoelmassa

Isäni asui nuorena miehenä taiteilija Paavo Sarellin alivuokralaisena. Hän ihastui tulisesti taiteilijan teokseen Vuoksenniskan satama. Se säväytti, koska isä oli ollut itse telakalla töissä. Isä oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa opettajana, ja teos maksoi paljon enemmän kuin isän yhden kuun palkka. Isä teki taiteilijan kanssa sopimuksen: hän antaa teoksesta koko ensimmäisen kuun palkkansa, ja tekee lopun rahan edestä maalauskankaan pingotusta ja muita apuhommia. Hän sanoo aina että ei ole koskaan kauppaansa katunut. Teos on vanhempieni takan yläpuolella tänäkin päivänä.

Äitini suhtautuu taiteeseen ihan yhtä vakavasti. Äidin äiti piti aina huolta siitä että yksinkertaisen kodin seinillä oli tauluja. Isän äiti taas oli Wetterhoffin käynyt käsityötaiteilija. Molemmat vanhempani ovat myös taiteellisesti lahjakkaita, huomattavasti lahjakkaampia kuin minä, vaikka olenkin perinyt heiltä kiinnostuksen taidetta kohtaan. Minut on kasvatettu sillä tavalla, että kotona kuuluu olla taidetta, piste. Olen useammin kuin kerran pannut viimeiset rahani tauluun, ja ihan niinkuin isä, en ole kertaakaan katunut.

Esittelenkin nyt seuraavassa meidän taidekokoelman. Vähän juhlava sana tälle valikoimalle, mutta keräilijä se on vaatimattomampikin keräilijä. Kokoelmalla ei ole varsinaisesti mitään linjaa tai tyylilajia paitsi puhdas fiilislinja. Kaliforniasta on tarttunut käteen lähinnä muutaman nuoremman naistaiteilijan edullisempia töitä. Kotoa Suomesta olen tuonut kolme taulua, osan olemme saaneet lahjaksi. Mukana on myös muutama halpa painokuva. Kaikki työt on hankittu pelkästään sen takia että olemme rakastuneet niihin. Tai lähinnä minä olen. Minulle tulee aina joskus semmoinen tietty tunne, semmoinen kihelmöinti. Sen jälkeen meillä on yleensä budjettineuvottelu.

Sellaisten paikkojen liepeille, missä raha liikkuu, syntyy aina taideskene. New Yorkin äkkirikastuneilla pankkiireilla ja Piilaakson softamiljonääreillä on varaa taiteeseen, ja tarvetta esitellä hienostuneisuuttaan. Hienommissa gallerioissa täällä Oaklandissakin hinnat ovat jo tavallisen palkansaajan ulottumattomissa. Mutta aina joskus lykästää. Eräs taiteilija myi minulle salaa työnsä galleristin selän takana, koska oli niin liikuttunut minun vilpittömästä fanituksestani. Hän pystyi tällä tavalla myymään taulun puoleen hintaan, ja hänelle jäi itselleen saman verran käteen. Hän sanoi että hänelle on tärkeää, että hänen töitään päätyy sellaisille ihmisille, joille ne oikeasti merkitsevät jotain.

Olen perinyt kotoa myös sen käsityksen että taulut kehystetään oikealla kehystäjällä, eikä niihin laiteta mitään Ikean rimpuloita. Minä käyn kehystysasioissa aina täällä Oaklandissa Galleria Scola -nimisessä liikkeessä, jossa ollaan minusta melko nerokkaita niissä hommissa. Valikoima on komea ja liikkeessä suhtaudutaan kehystämiseen omana taiteenlajinaan.

Yksi pieni seinälle ripustettava keraaminen veistos näistä kuvista puuttuu, se on varastossa ja pitää korjata, kun sille kävi kissan toimesta ikävästi.

Lasin alla olevia töitä oli tosi vaikea kuvata iPhonella. Osa kuvista on siksi otettu ihan ihme kulmasta, ja osassa on kamalat heijastukset. Anteeksi vaan.


Tämä on ensimmäinen taulu jonka näkee, kun meille tulee sisälle. Tekijä on tuntematon taiteilija, joka kuulemma vie ison tukun kankaita kerrallaan Urban Ore -nimiseen romuliikkeeseen myytäväksi, eikä halua niistä itse mitään korvausta. Hän näyttäisi olevan ammattitaiteilija, ja työt lienevät harjoituksia tai luonnoksia. Tämä työ maksoi 29 dollaria kehystämättömänä.
Saman, tahallaan läikälliseksi jätetyn ovenkehyksen toisella puolella on tämä pala ikivanhaa lattialinoleumia. Entinen naapurimme David pelasti sen taloremonttinsa yhteydessä. Hän käytti kehykseksi vanhaa, kaunista kattolistaa, jossa näkyy vielä kultauksen jäänteitä. Sain teoksen häneltä syntymäpäivälahjaksi. 
Tämän öljyvärityön on maalannut DeeDee Cheriel. Ostin sen, kun minulle tuli siitä tuo insinööri ja sen poika mieleen.
Tämä on painotyö saman DeeDeen isosta maalauksesta, jota minun teki aivan hirrrrveästi mieli, mutta en raaskinut sitä alkuperäistä ostaa. Maalauksen nimi on "Desire". DeeDeen työt ovat minusta hauskoja ja jotenkin tosi amerikkalaisia. Niissä näkyvät sekä taiteilijan kasvuympäristö jylhänvillillä Amerikan luoteisrannikolla, että hänen intialaiset sukujuurensa.
Tämä palavapensaspäinen mies oli ensimmäinen DeeDeen työ, jonka ostin. Siitä sai heijastamattoman kuvan vain näin kaukaa. Ukulele on jostain roskalavalta, yksi meidän kaveri toi sen oranssi-teemaisiin bileisiin lahjaksi. Tuoli on Johnin suvun vanha lastentuoli. 
Aidot, vuoden 1904 ihanat Fernet-Branca -neitoset ovat Bolinasin hippikaupungin romuliikkeestä. Olemme olleet muutaman kerran yötä liikkeen vinttihuoneessa. Majoitusosaston nimi on Grand Hotel. Meidän häät olivat Bolinasissa. Tykkään siitä paikasta aivan mielettömästi. Rantaan unohtunut pikkukaupunki on täynnä tuulenpieksämiä puolihulluja, ihan niinkuin meidän suku.
Nolo juttu, mutta olen unohtanut tämän taiteilijan nimen. Kyseessä on suomalainen kuvittaja. Minusta tuntui ihan että tämä kuvaa sitä kun rakastuin insinööriin. Kuvan lehdessä nähtyäni etsin taiteilijan käsiini ja tilasin tämän painokuvan. Jos joku tunnistaa tekijän, niin kertokaa ihmeessä, haluaisin ehkä lisää hänen töitään.

Tämä on tietenkin Erik Bruunin hienonhieno, alkuperäinen matkailujuliste vuodelta 1958. Hän suunnitteli sen silkasta Lapin ja kalastuksen rakkaudesta, eikä se meinannut kelvata Matkailun edistämiskeskukselle millään ennen kuin alkoi voittaa palkintoja.
Tämän öljyvärityön on maalannut Kathy Ellis, jonka duunit alkoivat mennä kuin kuumille kiville saman tien kun hän valmistui taidekoulusta.
Tämän maalauksen olen saanut isältäni, se on suomalaisen Toivo Rossin.
Suomesta tuodun öljyvärimaalauksen teki 70-luvulla vanhempieni ystävä Tuulikki Laiho. Tämä oli minulle lapsena tosi rakas taulu - ja on vieläkin. Se kuvaa tammia Taivassalossa, jossa olen syntynyt.
Tämän maljakon on tehnyt hyvä ystäväni, keraamikko ja Suomen ainoa ihmisvuohi Pauli Kylväjä. Tuo kuparinvärinen lanka ei kuulu asiaan, se on maanjäristysturvavyö.
Himmeäpintaisen pikkumaljakon on tehnyt Russ Stillman, ja kolmijalkainen raku on Jeff Knightonin.

Tämän hienon valokuvan on ottanut hyvä kaverimme Kris Vagner, joka on paitsi valokuvaaja, myös keraamikko, taidekasvattaja ja taidekriitikko. Hän oli kavereineen legendaarisen The Pier -teoksen taustalla Burning Manissa.
Oaklandilainen Val Britton leikkelee paperista tällaisia mielikuvituskarttoja, joihin olen aika hulluna.
Tämä juliste on Oaklandin graffitimaailmassa vaikuttavien tyyppien omistamasta 57-33 -painotuotefirmasta. Sieltä saa myös erinomaisia teepaitoja. Juliste oli insinöörin joululahja, koska se oli minusta niin hyvä ja miehekäs.

Sunday, February 10, 2013

Kauppareissu

Muun muassa Tahdon Asiat -blogissa on usein semmoisia mukavia kuvapostauksia arjen hommeleista, ja niistä innostuneena minäkin syöksähtelin tänään Berkeley Bowlissa iPhone tanassa kiinalaisten perheenemäntien seassa ja taltioin meidän viikottaista kauppareissua.

Berkeley Bowl on vähän niinkuin kuuluisa Whole Foods, mutta parempi ja halvempi. Tavarat ovat arkisemmin esillä ja henkilökuntaa on vähemmän, mutta samalla lailla kuin leikkisästi Whole Paycheckinä tunnetun luomugurmeehenkisen ketjun liikkeissä, suurin osa Berkeley Bowlin tavarasta on luomu- ja lähituotantoa. Peruseineksiä ja tavallisia limsoja ja sen sellaisia epäterveellisiä juttuja ei ole tarjolla juuri ollenkaan. Berkeley Bowlissa on myös hyvät etnisten ruokien ja kokkaustarvikkeiden valikoimat niin Kiinasta, Japanista, Lähi-Idästä kuin muualta.

Moni aasialainen perhe viettää tänään lunaarista uutta vuotta, ja siksi heitä hyvin palvelevissa kaupoissa on ollut tänään tungosta. Berkeley Bowlissa oli ihan kuin Super Bowl -sunnuntaina ennen peliä, jos Super Bowl -fanit olisivat kaikki aasialaisia.

Minä tykkään Berkeley Bowlista kovasti. Ruokaostosten tekeminen ei ole ollenkaan tylsää, kun voi ihastella erikoisuuksia ja katsella ja haistella tuoreiden vihannesten ja hedelmien paljoutta. Monia myytävänä olevia raaka-aineita ja vihanneksia en edes tunnista, enkä ole koskaan tietääkseni maistanut.

Ulkopöydistä otettiin mukaan mandariineja.
Minä olen meillä töissä kukkatyttö, ja tuon yleensä sunnuntaikauppareissulta kukkapuketin toimiston pöydälle. Berkeley Bowlin puketit maksavat yleensä alle kympin. 
Ihania  lähiluomu-muinaisrotutomaatteja.
Lehtikaalihylly alkaa pikkuhiljaa ammottaa tyhjyyttään. Sen voisi kyllä nimetä Kalifornian kansallisvihannekseksi.
Juuresosaston bataattivuori.
Nämä lehmät olivat hyvinkin onnellisia juuri ennen kuin heidät tapettiin.
Ja nämä kanat vasta onnellisia ovatkin, oikein pahkionnellisia.
Ostereiden onnellisuudesta en osaa sanoa. Täälläpäin on paljon osterinviljelyä, ja osterinsyöntiä tietysti myös. Minäkin olen oppinut täällä ostereita syömään, varsinkin grillattuina, ihanan makean grillikastikkeen kanssa.
Soijapapujalosteiden onnellisuutta ei juurikaan tarvitse miettiä. Epäilen soijapapuja sen verran yksinkertaisiksi, että eivät nekään sitä mieti.
Valmisruokatiskin herkkuja.
Bulkkina voi ostaa siemenet, hiutaleet, jauhot, viljat, pähkinät, edellisten seokset, maustetut versiot, ja kuivahedelmät.
Ja erilaisia keittoja ja muita kuivatuotteista sekoitettuja aineksia, joihin lisätään vain vesi ja keitetään. Käteviä esimerkiksi telttaretkellä.
Sieniosaston sienet, ne kääntää mun pään.
Kukkakaaliko? Eipäs olekaan, vaan pom pom -sieni!

Erikoisheviosastolla on erikoisheviä.
Durian kuuluu erikoishevin aateliin.
Aasialaiseen ja meksikolaiseen ruokakulttuuriin kuuluvia vihanneksia, ja kiinalaisrouvien käsiä niitä kurottamassa.
Pienpanimo- ja tuontioluiden ystävä voi täällä luulla tyystin kuolleensa ja päässeensä taivaaseen.
Tuo Baba on noista suosikkini. Olen täällä Kaliforniassa löytänyt tummat lagerit ja kokenut siltä osin valaistumisen.

Alkoholittoman ystävä voi suunnata luomuinkivääriolutosastolle.
Aasialaisten ruokien osastolla on ihania teejuomia. Sokerittomia, aasialaiseen ja eurooppalaiseen makuun!
Umeboshia ja misoa.
Noin kolmannes hot sauce -osaston valikoimasta.
Etniseen ostostarjontaan kuuluu myös brittiläinen osasto. Täältä minäkin haen HP-kastikkeen, mutta koskaan en tule käsittämään, mikä englantilaisen saa kaatamaan kitaansa tuota kauheaa PG Tips -teetä. 
Vitamiineja ja luontaislääkkeitä on tietysti hyllykaupalla.
Puhdista hippi päivässä. Hipin saa parhaiten houkuteltua luomukylpyyn.
Hipille raakaravintosnackseja. Ja minulle.
Melkein joka kerta meinaan napata kassan vierestä surffarilehden, mutta koskaan en kuitenkaan nappaa. Se on mulla sellainen perinne. 
Meidän ostokset. Tuota Hansenin dieetti-inkivääriolutta menee meillä vähän liikaakin, se on niin turkasen hyvää.  Lehtikaalisipseihin palaa kanssa vähän turhan paljon rahaa. Niistä tulee äkkiä riippuvaiseksi kun niiden makuun pääsee.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...