Wednesday, March 27, 2013

Amerikanpaketti saapuu perille!

Antero lähetti ihastuttavan kiitosmeilin palkintopaketista, ja kuvia sen saapumisesta. Katso kuvat, niinkuin iltapäivälehdissä sanotaan!

Kivannäköiset pöllöt katselevat siinä amerikanpakettia hieman epäileväisesti.
Onpas Anterolla ja perheellä komea takka! 
Paketti aukeaa... 
Yhdysvalloissa julkaistaan reilua sataa erityisesti afroamerikkalaisille suunnattua
sanomalehteä. Nyt ainakin yksi niistä on saapunut Suomeenkin! Oikein hyvin toimi-
tettu lehti, olen iloinen että sitä meille ilmaisjakeluna jaetaan.
Paketti on avattu. 
Hauskassa kuvassa komeilee paketin sisältö paketin sisältöä esittävän
kuvan vieressä, joka on otettu meidän keittiössä.

Sunday, March 24, 2013

Hieman sekava kirjoitus lauseista, lohkareista ja unettomuudesta


Ensin on lyhyt lause.

Substantiivi, verbi, ehkä adjektiivi. Kuin pienet lohkareet.

Sitten tulee hieman pidempiä lauseita. Ne valaisevat ensimmäistä. Tarkastelevat sen sisältöä parista kulmasta. Lohkareiden ympärille alkaa pikku hiljaa muodostua maisema.

Niin alkaa usein Nyt-liitteen artikkeli. Niin alkavat Hesarin pidemmät reportaasit. Niin aloitetaan kun tehdään vahvasta kulmasta laatujournalismia. Jos menet Akateemiseen Kirjakauppaan ja avaat summamutikassa uusia suomalaisia romaaneja, huomaat, että nekin alkavat usein juuri näin.

Kirjallisella eleellä luodaan paitsi omaa tyylilajia, myös lukijalle turvallisuudentunnetta. Lyhyet lauseet ovat rehellisen tuntuisia. Ne ovat merkkejä viisaudesta, tarkoista havainnoista. Aidosta, puhtaasta, suomalaisesta älykkyydestä. Se erottaa metsät puilta ja sanoo asiat niin kuin ne ovat. Ei esitä olevansa jotakin.

Teeskentelemättömyyttä voi korostaa myös huumorintajulla. Voi käyttää jotain lupsakan kansanomaista ilmaisua, kuten "tolkuton" tai "pöhelö". Ilmaisun valinta on tarkkaa puuhaa. Ei pidä sortua liikaan murteellisuuteen, eikä teennäiseen nuorisokieleen. Sehän nyt olisi aivan tolkuttoman pöhelöä.

Minä kirjoitan nyt turvallisia ja rehellisiä laatujournalismilauseita, koska olen ajatellut kaksi viikkoa niin turvattomia ajatuksia. Minulla on tapana pelotella itseäni ajattelemalla pelottavia asioita. Mitä jos kaikki vihertävän eettiset toimeni ovat pelkkää teeskentelyä ja tosiasioiden kieltämistä? Mitä jos en tule koskaan enää kirjoittamaan mitään? Mitä jos kaikki valintani ovat virheitä? Puhumattakaan siitä että lopulta kaikki kuitenkin kuolevat. Elämä on pelkkää luopumista, tai valmistautumista luopumiseen. Maailmassa on koko ajan valtava määrä kärsimystä, jolle minä en voi yhtään mitään vaikka kuinka tekisin jotain valintoja. Meillä unettomuudesta kärsivillä on tapana miettiä tällaisia. Miettiä, miten kukaan ylipäätään pystyy nukkumaan ollenkaan, kun tilanne on näinkin tolkuton? Aivan pöhelöä.

Tiedän että en ole ainoa uneton, jolla on välillä aika mielipuolinen tunnelma. Olen lukenut nettipalstoja. Ahdistus ja paniikki, jotka usein - melkein aina - liittyvät unettomuuteen, saattavat olla kokemuksina äärimmäisiä. Se on normaalia unettomalle. Usein ihmettelen, miksi se ei ole normaalia kaikille? Eikö maailmantilanteen huomioon ottaen ole luonnollisin mahdollinen reaktio, että lakkaa nukkumasta ja alkaa ajatella tolkuttomuuksia?

Niitä kokemuksia ei lyhyillä lohkarelauseilla kuvailla. Ne ovat sellaisia että kaikki kietoutuu yhteen ja pulppuilee, jokaisesta ajatuksesta syntyy kuusi uutta, toinen toistaan kauhistuttavampaa ajatusta, ne vaanivat kuin Medusan käärmehiukset, jos käärmeiltä olisi kaikilta isketty päät irti ja ne syöksyisivät verta ja Medusan suusta purkautuisi päättömien käärmeiden sihinä ja huuto ja hänen silmänsä peittyisivät niistä roiskuvaan vereen ja huomaisin että siinä missä minulla pitäisi olla käsi, kasvaakin Medusan pää, ja kas toisessakin ranteessa, minullahan ei ole käsiä ollenkaan vaan kaksi raadeltua Medusan päätä ja sormina sokeina kieppuvat murskatut käärmeet, ja silmäni kutiavat muttaenvoiraapianiitäkoskaminullaonsormientilalla käär käär meet meet ja, ja--

Kun tilanne on tämä, tarvitaan lohkarelauseita. Tarvitaan tasaisen rauhallinen, miehekäs ääni, joka määrittelee mikä on totta ja mikä ei. Mikä on huonoa, mikä hyvää. Mikä on tarpeen ja sopivaa Suomen kansalle. Mitä ei kannata ajatella, että ei mene yöunet.

Niin minunkin on toimittava. On rajoitettava ajatustulvaa, määriteltävä sopivat ja tarpeelliset ajatukset. On selkeytettävä. On käytettävä pilkkuja, jotta asiat jäsentyvät sopivasti. On napitettava lyhyillä, järkevillä lauseilla todellisuudesta ulos kaikki se, mikä vaikeuttaa tuottavaa toimimista yhteiskunnassa.

Ajattelen lohkareita. Niiden ympärillä liplattavaa vettä. Sen pinnan alla on vain harmittomia ahvenia. Ei missään tapauksessa vesiruumiita, ei limaisia lonkeroeläimiä, ei vesikauhuisia haita. Ihan rakkolevää vaan ja pari piittamattoman veneilijän heittämää keskiolutpulloa. On kesä, kaislat kumartelevat, sudenkorennot toikkaroivat kuin humalaiset. On lohkareet.

Lohkareiden lähistössä ei ole mitään välitöntä katastrofia. Katastrofit jatkuvat joka tapauksessa, niihin ei tarvitse keskittyä juuri nyt. Kannattaa keskittyä vain lohkareisiin.

Kaikki ei ole hyvin, mutta kaiken saa lauseilla järjestykseen.

Saturday, March 16, 2013

Tunnelmakuvia, psykodonitseja, ja runoseinät

Tästä tulee sekalainen kuvapostaus, koska olen töistä ihan loppu enkä jaksa keksiä mitään, mennä mihinkään enkä edes raivostua mistään. Mutta John oli ottanut kauniita tunnelmakuvia viime viikolla aamulla junalle pyöräillessään ja syönyt mielenkiintoisia donitseja. Ja me käytiin eilen kivassa baarissa. Että ei mulla muuta.

(Blogin pitäminen on ihanan paineetonta. Jos tästä maksettaisiin jotain, niin nyt olisi pakko keksiä joku kulma tai idea. Vaikka ei jaksa.)

Hauska katutaide Oaklandissa.
Hieno Kalifornian aamutaivas, kuvattu naapurikorttelissa.
Keskustassa sumuaamuna. Jos olette katsoneet Mythbustersia, niin tuo oikealla
sumussa oleva rakennus voi olla tuttu. Niitä on kaksi samanlaista tornia, ja
myytinmurtajat yrittivät yhdessä jaksossa kiivetä niiden ulkoseinää magneeteilla.
Heidän päämajansa on täällä Oaklandissa.
Jos liikutte joskus Los Gatosin tai San Josen suunnalla, kannattaa käydä
Psycho Donutsissa. Tequilakreemiä mansikkakuorrutuksella ja muroja fondantissa.
Oaklandin Plum Bar on juuri sellainen ihana ja elegantti ja
taiteellinen trendibaari jossa aina haaveilin käyväni ennen
kuin muutin Oaklandiin. Sen seinät on tapetoitu runokirjan
sivuilla.
Meidän pöydän vierestä löytyi ainakin San Franciscon omia poikia Gary Snyderiä ja
Lawrence Ferlinghettiä ja heidän aikalaistaan ja kaveriaan Allen Ginsbergiä. Meidän
mies kävi nuorena opiskelijapoikana Ginsbergin runotilaisuudessa, jossa runoilija soitti
harmoonia ja messusi. John pyysi Howl-kirjaansa nimikirjoitusta, ja Ginsberg piirsi siihen
ison kukkasen, jonka yksi terälehti on kerrassaan peenis. Se on Johnin suuria aarteita.

Saturday, March 9, 2013

Palkinnokset


Semmoiset palkinnot tuli hankittua voittajille: Ensimmäinen palkintopaketti sisältää Kale Krunch -juustonmakuisia lehtikaalisipsejä Oaklandista, Numi-teepaketin jossa on niiden eri makuja pieni valikoima, Oaklandista sekin, sanfranciscolaista reilun kaupan luomusuklaata, Tapatio-chilikastiketta joka tulee Meksikosta ja jota on täällä joka ainoassa burritopaikassa ja tacokioskissa, kuivatavarana myytävää kasvischiliainesta johon lisätään vettä, tölkkipapuja, tölkkitomaatteja, ja keitetään 10 minuuttia, Odwalla-välipalapatukan joita tehdään tuolla San Josessa mun työpaikan lähellä, ja Dr. Bronner's -piparminttusaippuan, joka Ilta-Sanomatkin on nyt "paljastanut" tähtien salaiseksi kauneusaseeksi. Vaikka tuotteen nimi olikin käsitetty vähän väärin. Sitä käyttää siis täällä ihan kaikki, on käyttäneet kymmeniä vuosia vähän niinkuin Sebamedia tai Niveaa Suomessa, että ei se nyt niin ihmeellistä ole että sitä löytyy Paltrowin Gwynethinkin kylppäristä.

Toinen palkinto sisältää lehtikaalisipsejä, pienen pussin pähkinävoi-pretzelpaloja bulkkitynnyristä, samaista suklaata, ja pienen pahviin pakatun Dr. Bronner's -näytteen.

Kolmas palkinto sisältää lehtikaalisipsejä, suklaata, pikkupussin villiriisipuikkoja joita voi syödä välipalana tai ripotella vaikka salaattiin, ja pahvi- Dr. Bronner'sia.

Toivottavasti kelpaa! Minulle jäi kerran erään tilaisuuden jälkeen laatikollinen niitä Dr. Bronner's -näytteitä, ja aionkin tästä lähtien lähettää sellaisen aina silloin tällöin jollekin hyvän kommentin kirjoittajalle!

Friday, March 8, 2013

Onnea voittajille, ja naisille!

Naistenpäivän kunniaksi suoritimme Kaukana Espoosta -blogin palautekaavakkeen arvonnan. Se tehtiin lopulta Google Driven "randbetween"-funktiolla. Google keräsi siis kaikki vastaukset laskentataulukkoon numeroiduille riveille. "Randbetween"-funktiolla arvottiin kolme satunnaista lukua, joita vastaavilta riveiltä löytyivät voittajat. Virallisena valvojana toimi herra aviomies. Onnee ny, Antero, Eeva ja Laura! Toivottavasti paketeissa ainakin joku juttu onnistuu ja tuntuu kivalta! Käyn viikonloppuna kaupassa ja laitan paketit postiin.

Kyselyyn vastanneille tiedoksi, että hävitän nyt sieltä laskentataulukosta kaikki meiliosoitteet, niin eivät jää mihinkään kummittelemaan eikä tarvitse miettiä, etteivät ne joudu vääriin käsiin. Kyselyn tulokset säilytän ja yritän ottaa huomioon blogia kirjoittaessa mahdollisuuksien mukaan.

Kiitos ihan valtavasti kaikesta palautteesta, ja 118 vastauksesta. Aivan mahtavaa oli niitä lukea, olen lukenut kaikki palautteet moneen kertaan ja ajatuksella.

Meidän koira poseeraa tässä juhlan kunniaksi mahdollisimman ihanana. Onnea naisille ja voittajille, ja kiitos vastaajille, toivoo Trotsky-koira!


Wednesday, March 6, 2013

Vitun eettisiä valintoja Venicessä - maailman huonoin shoppailuvinkkipostaus


Tästä piti tulla kiva Los Angeles -shoppailuvinkkipostaus, mutta se meni nyt kyllä aika poskelleen. Pahoittelen että olen tällainen määkijä. Tämä on viimeinen Los Angeles -postaus, sitten palataan taas voivottelemaan remonttia tai Oaklandin yhteiskunnallisia ongelmia tai jotain.

Venicessä on yksi kulmaus, jossa yritän aina käydä kun olen siellä holleilla. Siinä sijaitsee Strange Invisible -parfyymikauppa, jossa erään Hollywood-mogulin tytär valmistaa käsityönä pieniä määriä artisaaniparfyymeitä luomuaineksista. Ne eivät muistuta mitään muita parfyymeitä. Ne ovat taideteoksia. Liikkeen miellyttävä henkilökunta vie asiakkaan tuoksubaarissa intensiiviselle ja tunteita herättävälle aistimatkalle. Tuoksut ovat haastavia, monitasoisia ja muuntuvia. Ne herättävät vahvoja mielikuvia ja niistä syntyy mielessä tarinoita. Jos parfyymit tuntuvat kalliilta, mutta jotain pitäisi tuoksuttelun lisäksi ostaakin, liikkeestä saa myös saippuoita ja luonnonkosmetiikkaa ja muuta vähän edullisempaa. Strange Invisiblen jälkeen tavanomaiset, teolliset merkkiparfyymit vaikuttavat keinoteikoisilta, räikeiltä ja rahvaanomaisilta. Ne tuotetaan kaikki samoissa kemian alan tehtaissa, lisensoidaan eri muotitaloille, ja tuupataan joku julkkis keulakuvaksi. Se on kuin makkaratehtailua.

Vinosti Strange Invisibleä vastapäätä samassa kulmauksessa on Three Square Cafe, jossa käyn syömässä jos olen maisemissa. Leipomosta saa ihania, paikan päällä leivottuja leipiä, pretzeleitä ja makeita leivonnaisia, ja ravintolan puolelta taivaallisen taitavasti valmistettua luomuruokaa: gourmet-hampurilaisia, brunssiruokia, erilaisia voileipiä ja salaatteja. Henkilökunta on herttaista ja muut asiakkaat oikein eksklusiivista ja hienostunutta väkeä pienine koirineen. Heillä on usein tosi upeat joogavaatteet päällä, he ovat varmasti suoraan Gwyneth Paltrowin kanssa samalta lauantaitunnilta tulossa. Jooga-asu on ehkä verhottu eettisellä kashmirvillatakilla ja jollain hämmästyttävällä huivilla. Monilla on myös luomudesign-vaatteisiin puettu, täysin hiljainen ja häiriötön vauva. Saakohan sellaisiakin ostaa jostain tarpeeksi hienosta putiikista?

Varakkaat viihdealan ihmiset viettävät Venicessä hippielämää rannalla huippuarkkitehtien suunnittelemissa, useita miljoonia maksavissa, ekologisesti rakennetuissa taloissa. He maksavat silmää räpäyttämättä tonnin luonnonmukaisesti tuotetusta, eettisestä T-paidasta ja välttävät turkiksia. Heillä on henkilökohtainen ravintovalmentaja, että he eivät vahingossa syö jotain epäterveellistä ja epäeettistä. Tietysti heillä on myös kehonhuoltovalmentaja ja treenivalmentaja. Heidän huolenaiheensa ovat samat kuin meillä muilla kaupungeissa asuvilla hyvinvointi-ihmisillä: mitä ostamme tai syömme, tai olemme ostamatta ja syömättä. Venicen hieno väki pystyy harrastamaan itseään oikein kunnolla. Ei heidän toimintansa sen kummempaa ole kuin minun toimintani jonkun itseäni köyhemmän mielestä.  

Olen tässä vähän miettinyt. 

Oikeasti haluaisin ehkä elää jälkiteollista miljonäärielämää huippumodernissa lasilaatikossa Venice Beachilla, ja käyttää vain vaatteita joita on valmistettu korkeintaan kolme kappaletta, tai niitä on jäljellä vain yksi koska ne ovat vintagea. Ostelisin artisanaalisia vuohenjuustoja ja käsintehtyä reilun kaupan paperia. Viikonloppuisin kävisin kalliilla kursseilla, joissa harrastetaan meditaatiota ja "henkisyyttä". Joogaisin joka päivä.

Olen kehitellyt "eettisyydestä" ja "ekologisuudesta" trendikkään keitoksen, jossa kaikki mitä teen on mahdollisimman yksilöllistä ja ainutlaatuista, ja voin syödä, ostaa ja kuluttaa kaikkea sellaista mistä pidän ja mitä ihailemani ihmiset kuluttavat. Herkullisia luomukasviksia, kauniita yksilöllisiä vaatteita, taidetta, hyvin suunniteltuja ja valmistettuja, joko uusia tai käytettyjä huonekaluja. Voin nyrpistellä nenääni ihmisille, jotka eivät tajua tehdä yhtä fiksuja valintoja. Ne ihmiset ovat sattumalta juuri niitä, jotka tämänhetkisessä globaalissa rakennemuutoksessa ovat heikoimmilla. Lievä halveksuntani alempien luokkien huonoa makua kohtaan on täysin linjassa sen kanssa, että heitä ja heidän työtään pidetään yhä vähemmän arvoisina.

Teollinen tuotanto on tosi last season. Sen tuotteet sopivat parhaiten juuri teolliselle työväenluokalle, jotka katselevat jotain reality-televisiota ja ovat muutenkin vähän silleen. 

West Oaklandissa työpaikansa Kiinaan menettäneiden metalliteollisuustyöläisten jälkikasvu pyörii päihteissä pitkin katuja, ja duunarit kiertävät linnasta linnaan kun rehellisellä työllä ei kerta kaikkiaan pärjää. On vaikea hahmottaa, että West Oakland ja Venice ovat saman taloustodellisuuden osia ja ilmenemismuotoja. Se on seikka johon on vaikea ottaa mitään suhdetta.

Euroopassa työttömillä on sentään jonkinlainen sosiaaliturva. Tosin mitä vähemmän lähinurkilla on sitä kovaa taloutta, jossa ne ylijäämät tuotetaan, ja mitä tehokkaammin sen voitot imuroidaan muualle kuin verotettaviin tuloihin, sitä pienemmäksi käy turva. Eurooppalaiset antavat parastaikaa kusettaa itseään "säästötoimilla", samalla kun suuryritykset välttävät viimeisetkin vähäiset verot mitä niiden kuuluisi maksaa saamastaan koulutetusta työvoimasta, käyttämästään veroilla maksetusta infrastruktuurista ja työntekijöiden ilmaisesta terveydenhoidosta. Rahaahan kyllä maailmassa olisi, mutta kun se pitää kaikki siirtää rikkaimmalle prosentille, niin ei siinä muille riitä turvaverkkoja. Äärioikeisto syyttää kaikkia muita paitsi niitä, joissa on syy. Äänestysikäinen, koulutettu keskiluokka keskittyy miettimään omaa kulutustaan ja syömisiään ja riitelemään siitä, kenen lapset ovat kaikkein kivoimmin kantoliinassa. Se vie mukavasti energiaa niin ei tarvitse sitten näitä rakenteellisia juttuja niin miettiä.

Jos rättitehtaan ja kemiantehtaan duunarit menettävät halpatyöpaikkansa, kun kukaan ei enää osta teollisuusvaatteita ja merkkihajuvesiä, tuskin niistä kaikista artisaaneja tulee. Niidenkin lapset pyörivät sitten kadulla päihteissä ja nälissään. Minulla saattaisi siinä vaiheessa olla tai olla olematta hyvä olo siitä, että olen parantanut maailmaa viisailla kulutuspäätöksilläni. Mutta epäilemättä tuntisin oloni erityislaatuiseksi ja saisin aitoa nautintoa tavaroistani, jotka joku on valmistanut käsin ja intohimosta, ei koneella ja pakosta.

Ei mulla siis ole mitään konkreettista ehdotusta. Aion edelleenkin ostaa Strange Invisiblen eau de toiletten kerran vuodessa, ja käydä Three Square Cafessa aina kun voin. Luultavasti jatkan myös luomuvihannesten syömistä, vaikka ostoskärryissä omaisuuttaan lykkäävä jälkiteollinen resupekka näkee nälkää kymmenen metrin päässä. Teen valintoja joita haluan tehdä, koska nautin niistä. 

En usko, että tämänhetkisestä poliittisesta koneistosta on ratkaisemaan talouden ja ympäristön haasteita, mutta en äkkiä keksi, kenestä tai mistä sitten olisi. Ehkä meitä ketään ei oikeastaan kiinnosta, koska on niin paljon helpompaa ja kivampaa arpoa, minkä sääntöjen mukaan tässä nyt oikein pitäisi syödä että näyttäisi ja tuntuisi filmitähdeltä.

Eettisyys on kuollut. Kauan eläköön eettisyys.

Ruokakuvat Three Square Cafesta.

Kapitalismin aiheuttamat ihanat avokadoranskalaiset salsalla. 
Miehen tilaamat pikkuhampurilaiset, kukkakaalipikkelssi, punajuurisalaatti ja ranskikset.
Minun brunssimunat hollandaisella ja juuresparsahöystöllä. Joista nautin
valtavasti maailman epäoikeudenmukaisuudenkin keskellä.

Monday, March 4, 2013

Taikuuden kohtaaminen

Mies soittaa harmonikalla haikeaa sävelmää. Hän havahtuu mietteistään, laskee soittimen käsistään ja nousee pyydystämään hellästi kyyhkysen, joka kujertelee rappusella hänen edessään. Hän näyttää kyyhkystä lähellä leikkivälle pienelle tytölle. Tyttö on kyyhkysestä mykistynyt, hän kurottaa sitä kohti kuin ei olisi koskaan elämässään aikonut mitään muuta kuin koskettaa kyyhkystä. Mies hymyilee, hän suukottaa pelokasta lintua, lintu hieroo nokkaansa miehen leukaan. Tytön vanhemmat ovat yhtä lumoutuneita tytön reaktiosta kuin tyttö kyyhkysestä. Sitten tyttö suuntaa huomionsa muuhun, lumous raukeaa, mies päästää kyyhkysen menemään. Harmonikan soitto jatkuu kattopuutarhassa. Pääskyt ja pulut lennähtelevät koristekasvista toiseen, kaiken yllä lepattavat ankaralta auringolta varjostavat, valkoiset kankaat ja niiden yläpuolella verkko joka pitää linnut kotonaan.

Olen vaeltanut melkein pimeissä huoneissa, joissa sadut seuraavat toistaan. Maagisia esineitä, mystisiä tieteellisiä löydöksiä. Lepakko joka pystyy lentämään kiinteän aineen läpi. Kauan sitten eläneen venäläisen erakon teorioita avaruusmatkailusta, tiheästi kirjoitettuna ja käsin kuvitettuna sadoille muistiinpanolehdille. Outoja tarinoita viktoriaanisista keksijöistä, muinaisista tieteilijöistä ja asuntovaunujen kulttuurihistoriasta. Kirjeitä joita huolestuneet kansalaiset ovat lähettäneet vuosina 1915-1935 Mount Wilsonin observatorioon: vaatimus, että astronomit lähettäisivät parantavia säteitä avaruudesta maahan peilien avulla. Rahanpyyntö uskonnolliseen käännytystyöhön. Nainen, joka kertoo tajunneensa koko universumin rakenteen ja merkityksen. Hän vakuuttaa useilla sekavilla, konekirjoitetuilla arkeilla, että hän pääsee vielä jonakin päivänä julkisuuteen kertomaan oivalluksensa, vaikka hallituksella on häntä vastaan salaliitto.

The Museum of Jurassic Technology on huomaamattomassa pikku rakennuksessa Culver Cityssä, elokuvaväen kansoittamien Starbucksien, halpojen lounasruokaloiden ja autokorjaamoiden keskellä. Kun astut ovesta sisään, pieni lahjamyymälä antaa esimakua tulevasta: omituisia pikkuesineitä, kansainvälisen kissankehtoyhdistyksen julkaisuja, kirjoja taikauskosta, muinaisista mystikoista, mehiläisiin liittyvistä uskomuksista ja maagisista symboleista. Ystävällinen lipunmyyjä kehoittaa tutustumaan rauhassa alakerran näyttelyyn ja siirtymään sitten yläkerran teehuoneeseen. "It'll help you readjust to reality." Lippu maksaa kahdeksan dollaria.

Yllättävän laaja, paristakymmenestä sokkeloisesta tilasta koostuva "museo" on oikeastaan kokonaistaideteos. Sen aiheena ovat liminaaliset tilat, rajapinnat todellisuuden ja sadun, nykyhetken ja tulevaisuuden, tämän maailman ja henkimaailman välillä. Talo on kuin eloon herännyt tieteiskirja, ja niinkuin tieteisfantasioissakin, osa esitettävistä asioista on tieteellisesti ottaen "totta" ja osa keksittyjä tai spekulaatiota. Näyttelyn huoneet on rakennettu taitavasti aidoista, vanhoista esineistä ja varta vasten luodusta rekvisiitasta. Valoa on vähän ja se on suunnattu tarkoin. Monet lampuista ja taitavasti käytetyistä näytöistä on ohjelmoitu syttymään ja sammumaan niin, että ne johtavat kävijän huomion aina täsmällisesti oikeaan asiaan, narratiivia kuljettaen.

Tekninen toteutus on huippuluokkaa: kun astut polaroidlasien läpi katsottavan, kukan kolmiulotteisen röntgenkuvan eteen, lattiassa oleva painokytkin sytyttää kukan nimen näkökenttääsi. Sormin langoista taiteiltavista kissankehdoista kertovassa huoneessa soi alkuasukasnaisen monotoninen laulu. Viktorianaikaisten, aiheesta kertovien kirjojen edessä on läpinäkyvät lasinäytöt, joihon heijastetuissa stereogrammeissa irrallisena leijuvat kädet muodostavat narusta kuvioita. Kyltit kertovat lankakuvioiden maagisesta merkityksestä etelämeren saarten heimokulttuureissa. Äänimaailmat ovat vakuuttavia, niissä on käytetty tehosteita, kertojanääntä ja musiikkia.

Kävijät joutuvat hypnoottisen kokonaisuuden edetessä syvään, meditatiiviseen tilaan. Keskustelut hiljenevät, ihmiset laittavat pyytämättä kameransa ja kännykkänsä pois. He kulkevat hieman järkyttyneen näköisinä, hartaina, kuin pyhissä huoneissa. Toisen kerroksen teehuone on rapattuine holveineen, ikoneineen ja lampukoineen ortodoksiluostarin kaltainen. Tee tarjoillaan samovaarista ja kuuluu vierailun hintaan. Ihmiset istuskelevat hiljaa, he hymyilevät toisilleen hämillisinä. Moni astuu kattoterassin lintupuutarhaan niinkuin minäkin, odottamatta enää lisää ihmeitä. Kun sekin on kuin kauniista sadusta, tuntuu melkein että enää enempää ei kestäisi. On pakko istua alas, huokaista, ryhtyä kirjoittamaan. Minä en ymmärrä mitään, mistä en ole kirjoittanut, mutta nyt kun olen kirjoittanut, en ymmärrä vieläkään.

Jos et ole koskaan kokenut oikeaa taikuutta, kannattaa käydä Los Angelesissa Culver Cityn Museum of Jurassic Technologyssä. Sielu saa mystiikkahoitoa ja mieli ravintoa pitkäksi aikaa.

Valokuvaaminen on Museum of Jurassic Technologyssä oikeastaan kielletty. Nämä kaikki kuvat on otettu ilman salamaa, mahdollisimman hienotunteisesti, silloin kun huoneessa ei ollut ketään muuta jota olisin voinut häiritä. Kattopuutarhassa otettuihin kuviin sain luvan.

Haitaria soittanut mies. Mielessäni päätin että hän on
venäläinen emigrantti, mutta se johtui lampukoista ja
Liisa Ihmemaassa -kirjan venäjänkielisestä käännökses-
tä, jota on kaupassa myytävänä. Oikeasti en yhtään tiedä.
Kattopuutarha.
Yksi Neuvostoliiton avaruuteen lähettämien koirien
öljyvärimuotokuvista. Kokoelmassa ovat kaikki
avaruuskoirat.
Malli, joka kuvaa Athanasius Kircherin selitystä siitä,
miksi Baabelin tornia ei olisi voinut oikeasti rakentaa.
Mikroskooppisen pieni miniatyyrimosaiikki. John otti
tämän kuvan ja sanoi että mikroskoopin linssiin oli
hirveän vaikea tähdätä kännykkäkameralla.
Osa Kircherin magneettista ennustuslaitetta, jossa kellui
aavemaisia hahmoja lasipallojen sisällä läpinäkyvässä
nesteessä.
Sähköllä (ilmeisesti) toimiva kellopeli.
Kissankehtokädet.


Sunday, March 3, 2013

Leppeää liplatusta leffasfääreissä, ja tanakkaa taidetykitystä

LACMA, Los Angeles County Museum of Art, edustaa kaikkea sitä mitä Los Angelesissa rakastan. Laadukkaalla taidemuseolla on kattavat kokoelmat, niin historiallista ja eri kulttuurien taidetta kuin nykytaidetta. Siellä järjestetään performansseja, lastentapahtumia, tilaisuuksia ja luentoja - kaikkea sitä mitä hyvä museo ympäröivälle yhteisölle tarjoaa.

Museon taustavoimissa on paljon elokuvaväkeä (kuten Leonardo di Caprio), ja elokuvaa pidetäänkin sen toiminnassa keskeisen tärkeänä taidemuotona. Menossa on jatkuvasti elokuvasarjoja, mm. uusia independent -elokuvia ja Hollywood-klassikoita. Elokuva näkyy myös näyttelytarjonnassa: kävimme eilen katsomassa hienon näyttelyn Stanley Kubrickin elämäntyöstä. Se oli järjestetty eri teemojen mukaan, joita Kubrick tutki töissään. Mukana oli suuri määrä elokuvien alkuperäistä rekvisiittaa, Kubrickin omia muistiinpanoja, taustatutkimusmateriaaleja, pienoismalleja, ja filminpätkiä kuvauksissa tallentuneista tilanteista.

Elokuvakaupungissa on hieno käydä suuresta ohjaajasta kertovassa näyttelyssä: kaikki muutkin ovat yhtä vakavissaan siitä, miten tärkeästä asiasta on kysymys. Kaksi vanhaa Hollywood-kuvaajaa tiiraili vitriinillistä Kubrickin kameran linssejä, joita hän usein tuunasi omiin tarkoituksiinsa, ja mutisi hyväksyvästi niiden ominaisuuksille. Joku äänisuunnittelija ja minä itkeskelimme molemmat huoneessa, jossa esiteltiin Kubrickin elokuvissaan käyttämää musiikkia. Nuoria ohjaajia vaelsi huoneissa harras katse kasvoillaan. Kaikki nyökyttelimme ja hymyilimme toisillemme nähdessämme jotain mikä muistutti itselle tärkeästä elokuvahetkestä. Tunnelma oli kuin kirkossa, jokainen esine oli pyhä reliikki.

Aina sen Kubrickin kanssa käy mulle niin, että alan ihmetellä, miten kukaan oikeastaan kehtaa yrittää ohjata elokuvia nähtyään hänen leffansa. Vaatii kyllä kovaa pokkaa. Onneksi moni silti uskaltaa. Moni videotaiteilija voisi miettiä kanssa kaksi kertaa.

Vietimme museossa eilen aamupäivän. Käytyämme rakentelemassa tikkuhärveleitä motivoiduimme palaamaan vielä illalla LACMAn Young Directors' Nightiin. Se oli hyvin elegantti tapahtuma, jossa esitettiin seitsemän nuoren ohjaajan lyhytelokuvat, keskusteltiin niistä, ja äänestettiin omaa suosikkia. Paikalla oli paljon Hollywood-väkeä, erityisesti agentteja ja tuottajia, bongaamassa uusia tekijöitä alalle. Esityksen jälkeisessä cocktailtilaisuudessa tunsin itseni matkavaatteissa vähän alipukeutuneeksi, mutta päätin että en anna sen haitata tunnelmaa. Täkäläiseen tapaan ihmisillä oli asuja laidasta laitaan, kimaltavista iltakokonaisuuksista farkkuihin ja tennareihin. Mieleeni jäi erityisesti eräs vanhempi rouva, jonka kilometrin mittaiset, laihat, ruskeat kintut pistivät esiin hirmuisen lyhyestä, kermanvärisestä minihameesta vaalean minkkiturkin alta. Kengät kimalsivat yltympäriinsä strasseista, tai mistä minä tiedän vaikka olisivat olleet timantteja. Tukka oli tietysti blondi ja pitkä. Ryppyiset vanhan naisen polvet ja melko vähän kiristetty, kurttuinen naama olivat minusta jotenkin aika rock. Saatoin hieman tuijottaa häntä, ja hänen silmistään leimahti sellainen katse että mitäs akka siinä tuijotat. Yritäpä itse vetää nämä kuteet päällesi. Yritin napata rouvasta takaapäin kuvan, mutta valitettavasti missasin mahdollisuuteni.

Pääsin kiittämään omaa suosikkiani, Masami Kawaita, hienosta lyhytelokuvasta Cleaner. Se oli rankka tarina naisista, ja sitäkin vakuuttavampi kun tekijä selvästi tunsi kuvaamansa maailman perusteellisesti, ja onnistui sanomaan siitä jotakin uutta ja omaperäistä. Upeaa näyttelijäohjausta ja erittäin hallittu visuaalinen kokonaisuus, jota tuki vahva äänimaailma. Ensikertalaisen juttu oli tasoltaan kovempi kuin monen suomalaisen ammattilaisen leffat. Sori vaan.

LACMA ei ole yksi museo, vaan museorypäs. Ne on ryhmitelty pienten aukioiden ympärille viihtyisäksi kokonaisuudeksi. Eri rakennuksilla on oma luonteensa ja arkkitehtuurinsa, mutta kokonaisuus on hallittu ja harmoninen, kuin hyvin suunniteltu minikaupunki. Japanilaisen taiteen rakennus on yksi unohtumattomimpia taloja, missä olen koskaan käynyt. Se on ammentanut lähtökohtansa japanilaisista puutarhoista ja sisustuksista. Taidetta katsellaan siltamaiselta käytävältä, joka kiertyy ylöspäin pikkukivi"purojen" yllä. Siellä alkoi puolestaan Johnia itkettää, kun tila oli hänestä niin hieno. LACMAn viherarkkitehtuurin on suunnitellut suuri losangelesilainen taiteilija Robert Irwin, joka on pitkällä urallaan rikkonut rajan toisensa jälkeen ja uudistanut jokaista taiteen lajia, johon on koskenut.

LACMAssa on monta viihtyisää kahvilaa, mutta suosikkini oli pääsisäänkäynnin viereinen rennon viihtyisä terassikahvila. Siellä tuntui kuin olisi ollut rantakahvilassa Caprilla. Ruoka oli ihanaa ja tunnelma kevyen svengaava, kuin Astrud Gilberton bossanova, keskellä kulttuurin huippusaavutuksia.

Sellainen on Los Angeles ihanimmillaan.

Chris Burdenin Metropolis, mieletön kineettinen veistos jossa miljoona
pikkuautoa ja leikkijunaa suhaa rakennuspalikoista kootussa mielikuvitus-
kaupungissa. Sen äärellä on hyvä meditoida sitä, onko kaupungeissa
 lopulta ihmisiä ollenkaan, ja keitä varten ne on oikeastaan tehty.
Laughing Hole, kuusituntinen performanssi jossa naiset
nostavat tekstikylttejä gallerian lattialta seinille ja naura-
vat samalla koko ajan. Pikkuhiljaa nauru muuttuu itkuksi.
John nauttii hulppeasta muoviletku-installaatiosta. Sen
sisällä oli ihanan aurinkoinen olla! Pitäisi saada kotiin
yksi tuollainen huone.
Kahvilan takana on kasvimaa, jossa kasvavat omat vihannekset.
Japanilaisen taiteen rakennus. Oli se kyllä mykistävä.
Alkuperäinen kirjoituskone, jolla Jack Nicholson paukut-
teli Hohdossa, kunnes alkoi käydä heikosti.
Kubrick-näyttelyn harrasta yleisöä.
Lolitan kuvauksissa käytetty alkuperäinen käsikirjoitus.
John nautiskelee leppeästä kulttuuri-ilmapiiristä. Vierei-
sessä pöydässä solmittiin kontakteja, pariskunta pyysi sa-
tunnaista naista nappaamaan itsestään kuvan, ja nainen sattui
olemaan ammattivalokuvaaja. Kuvaa pyytänyt mies oli tietenkin
joku AD, ja sitten he vaihtoivat kortteja ja taas tuli todistetuksi,
että aina kannattaa olla ihastuttava henkilö.

Saturday, March 2, 2013

Platonisen solidin ytimeen kuuluu kulkunen

Tänään kävimme Institute for Figuring -nimisessä laitoksessa, jonka yleishyödyllisenä tehtävänä on "tieteen ja matematiikan runollisten ja esteettisten puolien tutkimus ja siitä kertominen yleisölle". Siellä on menossa lauantaisin tällainen yleisötilaisuussarja kuin Making Space, jossa tutkitaan erilaisia geometrian käsitteitä rakentelemalla niistä malleja.

Tänään aiheena olivat platoniset solidit, joita kuvaavia malleja rakensimme punakaalilla värjätyistä bambukepeistä ja kumilenkeistä. Platoniset solidit ovat tasasivuisia polygoneja. Niistä olivat hyvin innostuneita jo antiikin kreikkalaiset, koska ne ovat kauniita ja harmonisia. Platon kirjoitti niistä dialogeissaan vuolaasti, ja siksi ne nimettiinkin hänen mukaansa. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä, että jumalat käyttivät dodekaedriä tähtikuvioiden järjestämisessä taivaalle.

Opettajanamme oli Jacob Dotson, joka sanoo olevansa "vapautusgeometrikko". Instituuttia johtaa tiedekirjailija Margaret Wertheim, jonka innostus ja rakkaus matematiikkaa ja fysiikkaa kohtaan loisti hänen silmistään ja huokui hänen olemuksestaan tulenpalavana. Koko instituutti on hänen ideansa, hän uskoo fröbeliläisittäin että ihminen oppii parhaiten tekemällä, ja hänellä on missio näyttää tavallisille, ei-matemaatikkoihmisille matematiikan kauneus.

Minua sattuu päähän aina kun harrastan matematiikkaa, ja niin sattui tänäänkin. Kiinnitin bambutikkuja toisiinsa ja laskin värejä tosi hitaasti, että ei alkanut ahdistaa. John tietysti rakenteli tetraedrejä sukka punasena ja töräytti vielä yhden ikosaedrinkin. Lopulta yhdistimme tetraedrimme ja niistä tuli aika hieno härveli. Minusta sen keskellä oleva tyhjä tila oli jotenkin kiehtova, ja sanoin ääneen että kunpa olisi kulkunen, niin laittaisin sen tuonne keskelle. Hämmästyttävää kyllä, eräs tilaisuudessa ollut mies sanoi että no minulla on kulkusia kassissa, sattumalta ostin niitä juuri. Ja antoi minulle yhden! Niin tetraedrihimmeliin saatiin kulkunenkin keskelle, ja se kilahteli oikein lystikkäästi kun heiluttelin himmeliä kumilangan varassa. Täytin negatiivisen tilan äänellä!

Tällaista täällä pinnallisessa Los Angelesissa on, matematiikastakin tehdään kaunista ja hauskaa vaikka sen pitäisi olla vakava asia.

Edellisessä tilaisuudessa oli käsitelty hyperbolista geometriaa
Hyperbolisista pinnoista saa näin hienoja malleja. Kukaan ei tiedä, onko
maailmankaikkeus hyperbolinen, euklidinen, vai pikemminkin pallohtava.
Aika komea opettajamme Jake Dotson ja hänen veljensä
Jeff, joka katsoi koko ajan lattiaan.
Innokkaat tavikset hahmottavat geometriaa.
Me ja meidän härveli!


Kalifornian etikkakurkku- ja lihanjalostusteollisuuden helmet

Ensimmäinen pysähdyspaikka tällä Los Angelesin matkalla oli kuuluisa Canter's Deli. Vuonna 1931 New Jerseyssä perustettu instituutio siirtyi jokseenkin sellaisenaan nykyiseen sijantiinsa, Fairfaxin kaupunginosaan, toisen maailmansodan jälkeen. Perinteisiä newyorkilaisia delivoileipiä, mahtiaamiaisia, käsittämättömiä kakkuja, ja koko Kalifornian ainoat kunnolliset etikkakurkut löytyy täältä West Hollywoodin laidalta. Newyorkinjuutalainen sapuska sopii hyvin suomalaisille makunystyröille, ehkä siksi että sillä on pitkälti pohjois- ja itäeurooppalaiset juuret.

Canter's on rock- ja elokuvamaailman ihmisten suosikkipaikka. Se on kellon ympäri auki ja sieltä saa hyvää ruokaa ja olutta, eli se on muusikolle mitä parhain tukikohta. Delin yhteydessä olevasta Kibitz Room -baarista ovat uransa aloittaneet monet tunnetut bändit. Doors ja Frank Zappa jammailivat siellä yhdessä aikoinaan. Guns 'n Rosesin Slash oli ravintolan nykyisen omistajan Marc Canterin koulukaveri, ja Canter oli pitkään bändin virallinen valokuvaaja. Hän on julkaissut orkesterin alkuvaiheista ja Appetite for Destruction -levyn teosta valokuvateoksen, jota saa ostaa signeerattuna Canter's Delistä.

Minä ostin tällä kertaa matkamuistoksi vain parasta koskaan Yhdysvalloissa maistamaani sinappia. (Jenkkilässä on niin kauheat sinapit ihanaan Opariin tottuneelle, että sitä on ollut hiukan vaikea hyväksyä.)

Alkupalaksi söin etikkakurkkuja - rapeita, ei ällöttävän makeita, oikeita itärannikon herkkujöötejä.

Pääruoaksi otin perinteisen pastrami-reubenin, jossa oli mukava ruissekaleipä ja asiaankuuluva hapankaali, juusto ja Thousand Island -kastike. Minä en niin deliruoan ystävä ole yleensä, mutta ei se ole lajityyppikysymys, jos ruoka on erinomaisista raaka-aineista hyvin valmistettua. Herkullinen on herkullista. John söi corned beef -reubenin ja pyöritteli muikean näköisenä silmiään.

Nyt me maataan täällä hotellissa mahat paksuina kuin kaniinin nielaisseet boakäärmeet. Minulla vihoittelee pohje ja jalka, ja jännittää aika lailla kuinka käy huomisen kävelyretken.

Tämä kyltti näkyy aika usein elokuvissa.
Sinappivalikoimaa. Sisustus on juuri niin anteeksi-
pyytelemättömän karmaiseva kuin tästä voi päätellä.
Tästä nimeä muistiin, amerikansuomalaiset: Beaver Brandilta löytyy
arvoisiamme sinappeja. Tuo Russian Mustard vasemmalla edessä on
lähinnä Oparia muistuttava mitä tästä maasta löytyy.
Kunnon lautasellinen etikkakurkkuja alkupalaksi.
Etikkakurkun platoninen ideaali on tässä lähellä.
Herkut. Sinappimaistelulautanen takavasemmalla, miehen
kyynärpää ihan takimmaisena. En kehdannut siellä kovin
näkyvästi tähtäillä niin nää kuvat on taas vähän tämmösiä.
Näitä kakkuja on monta vitriinillistä. Ja ihania amerikan-
juutalaisia perinnepikkuleipiä.
Ah, hamentaschenit.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...