Sunday, April 28, 2013

Maahanmuuttajan mietteitä Oaklandin ominaislaadusta



Oaklandin muodikkuudesta ja vaihtoehtoisuudesta julkaistaan nykyään vähän väliä lehtiartikkeleita, joissa julistetaan että Oakland on uusi Brooklyn. Tänne muuttavat kuulemma kaikki luovat ja kiinnostavat ihmiset ja täällä heitä odottaa maailmanluokan ravintola- ja taideskene. Oakland valittiin äskettäin koko Yhdysvaltojen innostavimmaksi kaupungiksi.

Niille artikkeleille julkaistaan aina seuraavalla viikolla vastineita, joissa päivitellään gentrifikaation kamaluutta ja sitä, miten keskituloiset tuppaavat tänne köyhien asuma-alueille ja ajavat köyhät kodeistaan, kun vuokrat kallistuvat.

Sitten vastatulleet hipsterit ja heitä inhoavat alkuperäisasukkaat - tai alkuperäisasukkaiden puolustajiksi itsensä nimittäneet anarkistit jotka ovat asuneet täällä kolme kuukautta - riitelevät keskenään, niinkuin rakenteellinen eriarvoisuus olisi sillä tavalla ratkaistavissa. Yhden mielestä Oakland on ollut post-industriaalinen jättömaa ennen kuin hipsterit tulivat ja pelastivat. Toinen katsoo että hipsteri ei tajua hittojakaan oikeasta oaklandilaisesta kulttuurista, koska hipsteri ei edes tiedä mitä esimerkiksi afroamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu. Kolmannen mielestä pätkätyöhipsteri ei ole rakenteellista eriarvoisuutta aiheuttanut, vaan siitä todella isosti hyötyvät tahot ovat jossain aivan muualla.

Oaklandilaiseksi tullaan niin, että suostutaan käymään tuollaisia hankalia keskusteluita. Oaklandilaisuus on haastamista, ja haastetuksi tulemista. Joskus myös haistattelua.

Oaklandin kaupungin hallinto on korruption, kähminnän ja ahneuden tyyssija, jossa puhdasotsaiset idealistit ja puolirikolliset grynderit kaatavat lokaa toistensa niskaan, ja välillä on mahdotonta tietää kumpaan porukkaan joku loppujen lopuksi kuuluu. Sitten kun sitä alkaa tuntea asioihin sekaantuneiden nimet, heihin kohdistuneet rikosepäilyt, ja tietää keitä olivat "The Riders", alkaa pikku hiljaa olla oaklandilaisuudessa sisällä.

Ensin siihen kaikkeen vähän niinkuin addiktoituu. Sitten ehkä vähän kyynistyy. Mutta sitten taas addiktoituu.

Sitä löytää itsensä kaupunginhallituksen kokouksen yleisölehteriltä, tai ainakin seuraamasta huutoa ja metakkaa nettistriimistä. Sitä huomaa seuraavansa Twitterissä #oakmtg-hashtagin jokaista uutta älähdystä. Sitä huomaa ihmettelevänsä syvästi esim. Ignacio De La Fuenten elämäntarinaa, sitä miten kuuluisasta ammattiyhdistystaistelijasta tulee pääomatahojen edunvalvoja jonka poika tuomitaan useammasta alaikäiseen kohdistuneesta raiskauksesta - ja miksi ei miehen tarinan pohjalta ole vielä tehty elokuvaa tai TV-sarjakonseptia? Siinä jää The Wire viivalle, kun kansalainen alkaa perehtyä Oaklandin julkishallinnon aluskasvillisuuteen. 

Täällä ei asioista hienotunteisesti vaieta, niinkuin Suomessa, eikä edes käydä siivosti mielenosoitusmarssilla kylttejä kantamassa, niinkuin San Franciscossa. Oaklandissa on perinteisesti noustu barrikadeille ja oltu valmiita vaikka aseelliseen taisteluun. Oaklandista nousivat niin Mustat Pantterit kuin muu 60-luvun kumouksellisin amerikkalaisvasemmisto. Täällä ovat buddhalaisetkin niin helvetin kovia jätkiä ja mimmejä, että istuvat meditoimassa kyynelkaasupatruunoiden paukkeessa kunnes heidät raahataan raudoissa pois. 

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, täältä löytyy yhä tänäkin päivänä afroamerikkalaisia kommunisteja, insurrektionistianarkisteja, ja kertakaikkiaan maolaisia vallankumouksellisia, jotka ihan tosissaan, vakavalla naamalla, aikovat keskenään kumota kapitalistisen järjestelmän. Aika harvasta asiasta he ovat samaa mieltä, paitsi siitä että maailmanvallankumous kannattaa ehdottomasti aloittaa hajottamalla pankkien ikkunoita Oaklandin keskustassa. Ja siinä sivussa myös muiden liikehuoneistojen.

Minä en henkilökohtaisesti oikeastaan kovinkaan hyvin ymmärrä tätä logiikkaa, jonka mukaan tavalliset veronmaksajat saadaan parhaiten kannustettua radikaaleiksi panemalla heidän asuinympäristönsä paskaksi ja maksattamalla siivousviulut sitten heillä. Mutta asiasta maolaisten kanssa aikani riideltyäni olen tullut siihen tulokseen, että meidän energiavibraatiomme eivät nyt vaan tässä asiassa kertakaikkiaan kohtaa.

Oaklandin ominaisluonne on ihmeellinen sekoitus intohimoa ja kyynisyyttä, militarismia ja pikkuporvarillisuutta, omaneduntavoittelua ja uhrautumista. Oakland on vähän niinkuin sellainen ihana renttupoikaystävä. Välillä siihen menee usko, välillä sen yrittää pelastaa, ja välillä se sitten kaikkien odotusten vastaisesti saa elämänsä vähäksi aikaa järjestykseen.

Ja välillä sitä on täysin varma siitä, että ainoa asia mikä oikeasti voi asioihin vaikuttaa, on intohimoinen itsensä alttiiksi paneminen ja konsensuksen etsiminen vaikka millaisten konnien ja kahelien kanssa. Silloin Oaklandia rakastaa avuttomasti ja koko sydämellään, sen soulia, sen rouheaa rytkettä ja suoria sanoja. Joskus ehkä vedetään vähän mutkia suoriksi mutta jos mitään muuta yhteistä nimittäjää ei löydy, niin aina voi jostain hurauttaa paikalle joku tyyppi lava-autolla tai kärryfillarilla jossa on soundsysteemi, ja hetken huumassa syntyvissä tanssibileissä voi sykkiä samaan tahtiin vaikka kenen kanssa, vaikka missä kadunkulmassa, vaikka mihin aikaan vuorokaudesta.

Friday, April 19, 2013

Suomi-neidot Googlella - oliko kaula-aukko liian avonainen? Katso kuvat!

Tyypillinen Katin Facebook-kuva, työmatkalla
salaisessa paikassa jossa voi vapaa-aikana tavata
kirahvin.


Jos iltapäivälehtien nettiotsikoita on uskominen, niin suomalaisten naisten saavutuksiin ei kuulu nykyään muuta kuin kaula-aukko, lihominen tai laihtuminen. Keitäs tyttö kahvia -kirjasta opin, että naistenlehtien jutuissakin käsitellään nykyään enemmän naisjohtajien ulkonäköä ja henkilökohtaisia tunnustuksia, kuin heidän ajatuksiaan ja saavutuksiaan. Vielä 70-luvulla Me Naisista saattoi lukea naispoliitikon työstä, nykyään lähinnä mascaravalinnoista. Ehkä saamme kiittää siitäkin L'Orealia

Tilanne voisi olla pahempikin. Google-työkaveriani Svetlanaa haastateltiin Venäjän Marie Claireen. Toimittaja oli varma siitä, että Sveta oli tullut koko firmaan töihin vain yrittääkseen iskeä Sergey Brinin. Sveta yritti turhaan selittää olevansa onnellisesti naimisissa ja äiti, ja Sergeynkin olevan varattu. Artikkelissa luki silti, että koskaan ei tiedä, ainahan voi uranaisellekin käydä niin hyvin että pääsee vaikka venäläissyntyisen toimitusjohtajan kanssa naimisiin, eikä sitten tarvitse enää tylsästi raataa vaan voi rauhassa panostaa shoppailuun.

Tunnen vaikka kuinka monta ihanaa, fiksua, mielenkiintoista naista, joiden ajatuksista ja saavutuksista voisi kirjoittaa hienoja naistenlehtiartikkeleita. Niin varmaan kaikki meistä tuntevat! Minä en ole naistenlehden toimittaja, mutta ajattelin Sheryl Sandberg -teeman myötä kantaa vaatimattoman blogikorteni kekoon ja kirjoittaa vähän kahdesta Googlen Kalifornian konttorilla työskentelevästä ihastuttavasta suomalaisnaisesta, joihin minulla on ollut ilo tutustua.

Aika usein kun Kati Rovetasta kuulee jotakin, tai näkee uusia Facebook-kuvia, hän on jossain hämmästyttävässä maailmankolkassa neuvottelemassa bisnesdiilejä. Hän on Googlen pääkonttorilla lakimiehenä, ja suurin osa hänen ajastaan kuluu isojen infrastruktuuriprojektien parissa. Ne vaihtelevat Haminan ja Chilen palvelinkeskusprojekteista merenalaisten kaapelisysteemien rakentamiseen.


Anne, Golden Gate, ja Senna-koira, joka on lähes yhtä
viisas kuin Anne itse.
Kati sanoo, että isoin asia jonka hän on ulkomaan työkokemuksen myötä tajunnut on se, että suomalaisella osaamisella pärjää maailmalla. Hän ei nuorena tyttönä Posiolla ollenkaan ajatellut joskus päätyvänsä Piilaaksoon ja Googlelle, mutta siellä sitä nyt porskutetaan Helsingin Yliopiston papereilla Yalen ja Harvardin kasvattien kanssa rinta rinnan.

Aivan saman havainnon on tehnyt myös Anne Aula. Anne vetää nykyään Googlen itseajavien autojen käyttäjätutkimustiimiä. Kuuden ja puolen Google-vuoden aikana hän on ehtinyt työskennellä myös Google-haun, AdWordsin ja Google TV:n parissa. Annen mielestä on riemukasta istua kokouksissa ihmisten kanssa, joiden teoksia hän Tampereen Yliopistossa luki ja ihaili. Suomalainen tohtorintutkinto varmisti pääsyn maailmaan, joka Suomesta katsottuna tuntui hyvin kaukaiselta.

Anne ja Kati kummatkin sanovat, että yhden tietyn naispuolisen esikuvan sijaan heille tulee Piilaaksosta mieleen se, miten mahtavia naisia täällä tapaa ylipäätään. Tekniikan maailmassa pujottelevat naiset ovat sekä huippuammattilaisia, että kivoja ja reiluja työkavereita. Sellaisesta on hyvä ottaa oppia.

Suurimman vaikutuksen Katiin on tehnyt enkelisijoittajanaisten porukka, johon hän kuuluu. Vapaamuotoinen naisryhmä kokoontuu kuukausittain kuuntelemaan starttiyritysten "pitchejä". Sijoitusmahdollisuuksia arvioidaan yhdessä, vaikka jokainen tekeekin omat sijoituspäätöksensä itse. Kati sanoo oppivansa ryhmän naisilta joka kerta roimasti uutta, ja kehittyneensä oppien ansiosta sijoittajana. Kaupanpäällisiksi hän on tavannut upeita, asiantuntevia naisia.

Kun kysyin, onko jokin työasia Amerikan vuosien aikana mennyt eri lailla tai tuntunut erilaiselta kuin Suomessa, Anne sanoo että vaikka hän onkin luonut koko uransa täällä Yhdysvalloissa, hän arvelee että naisena varmasti se asia, joka eniten poikkeaa suomalaisesta, on lasten saamisen vaikutus elämään ja työhön.

"Kaikki on täällä hyvin erilaista, lähtien siitä että äitiyslomaan suhtaudutaan aivan toisin, ja päivähoidot maksetaan itse, puhumattakaan että olisi lapsilisiä tai muita tukia. Itselläni ei ole asiasta vielä kokemusta, mutta sitten kun on, vertailen todella mielenkiinnolla kokemuksia suomalaisten kaverien kanssa."

Kati uskoo oppineensa amerikkalaisen työkulttuurin myötä ottamaan riskejä.

"Se on täällä jotenkin tosi luonteva osa muutakin kuin yritystoimintaa. En varmaankaan pelkää epäonnistumista yhtä paljon kuin ennen." 

Kysyin Annelta ja Katilta myös, kannattaisiko nuorten suomalaisten naisten harkita uraa teknologian parissa tai työkokemusta ulkomailla. Molempien vastaus on varaukseton kyllä.

Katin mielestä naisnäkökulmaa tarvitaan nörttien keskelle. "Jos tuotteita ja palveluja suunnittelevat vain miehet, niin moni asia jää huomaamatta. Kun naisetkin ovat mukana tekemässä, niin lopputulos palvelee paremmin kaikkia. Ja sitä paitsi suomalaisissa naisissa on potkua!"

Annen mielestä ulkomailla asuminen opettaa sellaista, mitä ei millään muulla tavalla opi.

"Uudessa kulttuurissa joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään siitä, mikä on normaalia. Itsestään löytää uusia puolia. Paikoista jotka ovat tuttuja uutisista tai televisiosta, saa henkilökohtaisen käsityksen. On mielenkiintoista jakaa arkea ihmisten kanssa, joilla on ihan erilainen lapsuus ja tausta kuin itsellä. Työkaverit eivät tiedä yhtään, mikä on Pikku Kakkonen."

"Itse en osaa kuvitella tyydyttävämpää työtä kuin työskentely tuotteiden parissa joita miljoonat, tai jopa miljardit ihmiset käyttävät päivittäin. On hienoa helpottaa ihmisten elämää ja lisätä heidän onnellisuuttaan hyvin käytännönläheisellä tasolla. Kaiken kukkuraksi siitä saa ihan kohtalaista palkkaa."

Anne ja Kati huomauttavat, että lisää naisia olisi kiva saada Piilaaksoon töihin myös ihan siksi, että heidän ei aina tarvitsisi istua palavereissa kahdenkymmenen äijän kanssa.


Thursday, April 11, 2013

Vaatekaappi alkaa muodostua

Remonttiasia. Koska tämähän on periaatteessa remonttiblogi. Heh heh.

Naapurin isäntä, se joka on ollut tarkka-ampujana salaisessa Nicaraguan sodassa ja pitää nykyään lasitaiteilijavaimonsa kanssa kanatarhaa, mehiläisiä ja urbaaniviljelmää tossa meidän naapurissa, on ilmeisesti saanut inspiraation. Tuommoinen vaatekaapin hahmo oli nimittäin ilmestynyt meidän kylppäriin tänään.

Kissatkin siinä jo onnellisina uumoilevat, että tänne varmaan kohta pääsee piiloon.

Oikeaan haaraan tulee kaapinovet ja Elfaa sisälle. Vasempaan haaraan tulee kaksi riviä vetolaatikoita, korkeussuunnassa noin minun nenääni asti, ja niiden yläpuolelle kaapin ovet.

Lattiahan ei ole suora, eikä seinät. Eikä tuo nurkka ole suora kulma. Että siinä on vähän naapurin isännällä säveltämistä. Onneksi hän on mestaripuuseppä.

Periaatteessa tämän homman piti olla valmiina joulukuussa. Pysyköön pyssyharrastajan inspiraatio nyt yllä ja tilanne muutenkin suosiollisena.



Monday, April 8, 2013

Women in tech, eli millaiseksi minun ei lainkaan pitänyt tulla

Keksijä, matemaatikko ja näyttelijätär Hedy Lamarr.
Hän hieroo tässä kuvassa varmaankin ohimoitaan, kun
hänellä on kaikesta keksimisestä päänsärkyä.

Pääsin ihastuttavaan hommaan, eli esilukijaksi Sheryl Sandbergin Lean in -teoksen suomennokselle Readberryyn. Tulkaa ihmeessä sinne mukaan keskustelemaan naisista, vallasta, rahasta, perheestä ja lasikatoista! Tilin luominen on ilmaista, ja kirjasta voi keskustella vaikka sen lukisi muualla kuin Readberryssä.

Kun muutin Suomesta tänne Kaliforniaan, olin ehkä melko tyypillinen suomalainen kulttuurialan ihminen. Sellainen, joka käyttää "insinööri"-sanaa "tylsän ja mielikuvituksettoman" synonyyminä, ja uskoo että kauppatieteen maisterin tutkinto on jo sinällään merkki moraalisesta rappeutuneisuudesta. Ja pitää itseään yhteiskunnallisesti valveutuneena, koska harrastaa joidenkin asioiden boikotointia.

Sitten tulin epähuomiossa iskeneeksi insinöörin, ja ajauduin duuniin melkein pelkkien Harvardin ja Stanfordin MBA-tutkintolaisten kanssa. Oletin, että tapaisin lähinnä laskelmoivia kiipijöitä ja mielikuvituksettomia tylsimyksiä. (Onhan se nyt ihan selvä että maailman huippuyliopistoihin pääsee tosi paljon mälsempiä tyyppejä kuin Suomen ainutlaatuiseen Taideteolliseen korkeakouluun. Ja suomalainen kulttuurielämä on laskelmoivasta kiipeilystä täysin vapaa alue. Enkä minä ole yhtään nurkkakuntainen ja ennakkoluuloinen tyyppi.)

Ennakkoluuloni ovat saaneet tarpeellista tuuletusta ja maailmankuvani avartunut. Olen Piilaakson vuosien aikana tavannut lähinnä ihmisiä, joiden suurin onnen tunne tulee siitä, että he ratkaisevat jonkun hankalan ongelman. Keksivät jotain, mitä kukaan ei ole tullut ajatelleeksi. Ajattelevat ajatuksen, jota kukaan toinen ei ole hoksannut ajatella juuri sillä tavalla. Innostujia, jotka laittavat aamulla vahingossa eri paria olevat kengät jalkaan. Ja unohtavat tarjota vieraille kahvia, kun ensin pitää paahtaa itse pavut, ja niiden papujen paahtamiseen liittyy jokin harvinaisen kiinnostava tekninen pulma, josta voi keskustella kaksi tuntia.

Piilaaksossa suhtaudutaan arkisesti sellaisiin tavoitteisiin kuin tiedonvälityksen mullistaminen koko maailmassa, tai kokonaisten perinteisten teollisuudenalojen heittäminen romukoppaan. On hyvin erikoista seurustella päivittäin ihmisten kanssa, joita ei tippaakaan kiinnosta, että joku asia on "aina tehty" jollakin tietyllä tavalla. Ei siksi että he olisivat temperamentiltaan jotenkin vallankumouksellisia tai anarkistisia, vaan siksi että heitä kiinnostaa vain, toimivatko asiat optimaalisesti, ja mistä saataisiin dataa, jonka avulla ne saadaan toimimaan vielä optimaalisemmin. Miettikää, miten asiat olisivat nyt, jos Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoittamat Arpanetin insinöörit eivät olisi 60-luvun lopulla hoksanneet, että olisi optimaalisempaa jos tietokoneet voisivat vaihtaa keskenään mitä tahansa dataa paketteina. Niiden pakettien takia meillä on nyt tämä Internet. Millaista olisi työnteko ja vapaa-aika tänään, jos Stevet Jobs ja Wozniak eivät olisi 80-luvulla saaneet päähänsä että tavalliset ihmiset voisivat haluta omiin koteihinsa tietokoneita, jos niiden käyttö olisi mahdollisimman optimaalista ihmiselle, jolla ei ole tietotekniikka-alan koulutusta?

Nykyään ajattelen niin, että tuhdilla nörttiasenteella ja insinöörintaidoilla ne sosiaaliset ja kestävän kehityksenkin ongelmat lopulta ratkaistaan, jos ylipäätään ratkaistaan. Jokainen voi yrittää omilla valinnoillaan vaikuttaa vaikkapa energiankulutukseen, mutta kuka loppujen lopuksi oikeasti haluaa luopua autosta, kännykästä ja iPadista? Tuskin ainakaan työllä ja vaivalla keskiluokkaan kiivennyt kiinalainen. Tosiasiassa maailmaan tarvitaan seuraavien vuosikymmenien aikana tolkuton määrä järkevän hintaista energiaa, joka ei tuhoa ilmastoa ihan kokonaan. Ehkä meillä on kymmenen vuoden päästä jokaisella kellarissa oma miniydinvoimala. Ehkä teemme merivedestä juomavettä jollakin huomattavasti nykyistä edullisemmalla konstilla. Ehkä asumme ahtaasti, mutta ekologisesti kaupungeissa. Ehkä tuotamme lihaa laboratorioissa, ilman että eläviä eläimiä tarvitsee kiduttaa tehomaataloudessa.

"Mielikuvituksettomat" insinöörit ja "laskelmoivat" ekonomit perustavat mikrolainakollektiiveja, kehittävät teknisiä ratkaisuja kehitysmaiden ongelmiin, tuottavat ja tukevat uusia energiamuotoja, ja organisoivat kehitysprojektien tukemista. Piilaakson jättifirmat ja miljonäärit lahjoittavat suuria summia kehityshankkeisiin, puhtaaseen energiateknologiaan ja politiikkaan. Bill ja Melinda Gatesin säätiö antaa enemmän kehitysapua kuin Suomen valtio. Gates ja Facebookin Mark Zuckerberg ovat luvanneet antaa suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.

Ihan tavallisena rivigooglerinakin sai olla mukana hienoissa, yleishyödyllisissä hankkeissa, kuten Google Flu Trendsin tai kriisialuekarttojen lokalisoimisessa. Minulle tuotti erityisen suurta iloa olla pienenä osatekijänä Google Endangered Languages -projektissa, jonka avulla tallennetaan jälkipolville maailmasta katoamassa olevia kieliä. Maailman kielistä noin puolet tulee tuhoutumaan seuraavan vuosisadan aikana, mutta internetin myötä käytössä on aivan uudenlaiset työkalut kielien tallentamiseen ja elävöittämiseen. 

Minä olin hankkeen synnyssä mukana tällaisella, kirjoittamallani pamfletilla. Rooli sopii hyvin kulttuuri-ihmisidentiteettiini: kirjoitin yhden pamfletin, ja kaksisataa muuta ihmistä teki kaikki oikeat työt. Ja minä ottaisin hyvin mielelläni kiitoksen koko hommasta itselleni.

Naisia tarvitaan tekniikan, talouden ja politiikan aloille, koska niillä aloilla päätetään maailman tulevaisuudesta. Jos valkoihoiset miehet päättävät ja luovat tulevaisuuden keskenään, niin arvatkaa keitä varten se silloin luodaan? Optimaalisia ratkaisuja ei synny, jos oleellista dataa puuttuu. Ja onhan se nyt sitä paitsi selvää, että mitä isommasta joukosta talentteja seulotaan, sen vahvempaa ainesta saadaan vastuutehtäviin. 

En ole kaikesta Sandbergin kanssa samaa mieltä, mutta minusta on ehdottoman tärkeää käydä rehellistä keskustelua siitä, mitä naiset joutuvat uhraamaan lasikattoja särkiessään. Readberryssä viime kuussa julkaistusta Keitäs tyttö kahvia -kirjasta välittyy hyvin selvästi se, miten vallan portaita kiipeilevien naisten kokemuksissa on poliittisesta kannasta riippumatta paljon yhteistä. Naisten hoivaroolien mytologisointi osataan punavihreissä piireissä ihan yhtä hyvin kuin oikeiston suunnalla. Naisten ah niin harmonisella ja rauhoittavalla "downshiftaamisella" on se kätevä vaikutus, että vallankahvaan ja johtotehtäviin ei ole sitten niin paljon päteviä naispuolisia pyrkijöitä hyväveliverkostojen kiusaksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...