Wednesday, September 25, 2013

Viisi asiaa, joita inhoan Suomessa

Suomalaiset ärsyttävät asiat liittyvät näköjään minulla enemmän ihmisiin ja käyttäytymiseen, kalifornialaiset taas voittopuolisesti yhteiskuntaan ja rakenteisiin. Se on minulle itselleni ihan mielenkiintoinen huomio. Tässä ensimmäisenä mieleen tulleet suomalaiset ärsyasiat!

1. Suupielet

Siitä aina sanotaan, ja tottahan se on. Monen suomalaisen perusilme on ärtynyt ja apea, sellainen poispilatun kermaperseen nyrpistelyilme. Ei siitä varmaan koko kulttuuri romahtaisi, jos useampi ihminen yrittäisi vähän hymyillä.

2. Rasismi

Ihmiset, jotka uskovat jotenkin uhriutuvansa sen takia että he eivät “saa” olla rasisteja tai homofoobikkoja, olisivat koomisia jos nyt ei elettäisi vuotta 2013. Silloin kun ei enää olla viisivuotiaita, ei voi vaatia että tyhmistä jutuista kehutaan.

3. Zombidokaus

Aina se jaksaa hämmästyttää. Kävelin kämpille Helsingin perjantai-illassa pari viikkoa sitten ja tunsin olevani Walking Deadin jaksossa. Örisevät epäkuolleet horjuivat kaduilla eritteitä vuotaen, ja ainoat selvät ihmiset olivat kolme ei-suomalaista. Itsekin nuorempana ryyppäsin samalla tavalla, ja varmasti näytin vähintään yhtä typerältä. Elämä muuttui paremmaksi kun lopetin zombeilun.

4. Pihiysreksia

Suomessa on tullut muotiin kierrätyksen yli-ihannointi, joka on henkisesti sukua ortoreksialle. Osittain kyse on tuikitavallisesta saituudesta, ja osittain jonkinlaisesta moraalisesta narsismista. Muiden ihmisten hankintoja on ihana arvostella, kun itsellä on liioiteltu kuva omien ostosten yleismaailmallisesta merkityksestä.

5. Katumuoti

Syytän HEL Looksia siitä, että nuoriso kuvittelee voivansa laittaa mitkä tahansa kierrätyskeskuksesta haettua viisi rättiä yhtä aikaa päälle, ja siitä syntyy kiva ja persoonallinen asukokonaisuus. Ei kierrätys ole mikään tekosyy näyttää pelleltä. Kun tämä vielä yhdistetään nyrpistelevään murjotukseen, joka päättyy perjantai-illan koomakännin aiheuttamaan kuolaavaan kasvohalvaukseen, niin siinä sitä vietetään oikein varsinaista visuaalisuuden juhlaa.

Tuesday, September 24, 2013

Viisi asiaa, joita inhoan Kaliforniassa

Sellainen vitsi on, että "27 tapaa joilla numeroidut listat tuhoavat journalismin". Onneksi en ole journalisti. Positiivisia asioita on enemmän kuin negatiivisia, tai ainakin on kivampi ajatella niin, joten näitä on vain viisi.

1. Ihmedieetit

Muotidieetit noudattelevat kalifornialaisten uususkontojen ja psykoterapiakulttien rahakasta kaavaa: guru “löytää” jonkun “aidomman” tai “luonnollisemman” tavan syödä tai elää, ja jos joku huomauttaa että tälle ei oikein ole tieteellisiä perusteluja, niin se on “todiste” “vainosta” ja lääketeollisuuden (tai hallituksen, tai psykiatrian) salaliitosta. Kaikki makrobioottiset, fit for lifet, paleot, karppaukset ja veriryhmädieetit noudattavat samaa skientologian peruskaavaa, ja niihin putoavat ihmiset aina uudestaan, koska ne eivät oikeasti toimi ja samaan ongelmaan haetaan aina uutta ihmelääkettä. Grrr.

2. Teknolibertarianismi

Epäsosiaaliset, ylempään keskiluokkaan syntyneet nörtit uskovat että vain heillä on arvokkaita tietoja ja taitoja, köyhät ihmiset eivät menesty koska he ovat niin tyhmiä, ja hallitus pilaa kaiken. Se että tietää yhdestä asiasta paljon, ei tarkoita että ymmärtäisi muista asioista paljon mitään, mutta sivistymätön nörtti tietää mielestään kaiken kaikesta.

3. Autot

Kalifornian kaupungit on rakennettu autoja eikä ihmisiä varten. Julkisen liikenteen suunnittelu on täällä alkeellista, ja ihmisten tarve autoilla joka paikkaan ei johdu tyhmyydestä tai laiskuudesta vaan siitä, että muista vaihtoehdoista on tehty niin helvetin hankalia.

4. Banaanivaltiobyrokratia

Täkäläinen oikeisto heittää taukoamatta kapuloita julkishallinnon rattaisiin saadakseen todistettua, että julkishallinto ei toimi. Kunnallista byrokratiaa tai mitään muutakaan ei saada siirrettyä esimerkiksi nettiin, kun heti alkaa huuto että isoveli valvoo ja Obama vie kaikilta pyssyt. Täällä on banaanivaltion byrokratia, koska niin moni valtaapitävä taho haluaa että se asia on niin.

5. Paska

Minä en vihaa kodittomia ihmisiä, mutta heidän paskaansa minä vihaan. Olen aivan kyllästynyt ulosteeseen. San Franciscossa ihmisen paskaa on vielä enemmän pitkin nurkkia kuin Oaklandissa. Puhtaanapitolaitos ei pidä paikkoja puhtaana tasa-arvoisesti, eivätkä ihmiset myöskään osaa olla heittämättä roskia kadulle. Ehkä se on tarpeellinen muistutus yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta mutta silti. Ällöttävää.

Monday, September 23, 2013

Kymmenen asiaa, joita rakastan Kaliforniassa

Kuva: Wilbur Hot Springs
Tässä on tasapuolisuuden vuoksi ja kotiinpaluun kunniaksi kymmenen lempi-ilmiötäni Kaliforniasta. Olen onnekas kun minulla on kaksi niin ihanaa kotia.

1. Hymy

Kalifornialainen hymy on herkässä, eikä sen kanssa pihtailla. Elämä on usein kovaa ja maailma ankara paikka, eikä sitä tarvitse alleviivata yrmynaamalla kun kaikki tietävät sen asian muutenkin. Kalifornialainen hymy kertoo minusta syvällisestä, eikä pinnallisesta elämänasenteesta.

2. Rentous

Kaliforniassa ei pönöttämisestä saa lisäpisteitä. Asioita ei pidä tehdä vaikean näköisesti. Suomalaiselle tekee hirveän hyvää olla tällaisessa ympäristössä, kun on tottunut siihen että kaikki pitää tehdä vaikean näköisesti vaikka olisi ihan helppoakin, ettei vaan joku luule että yhdellä on jotenkin liian hauskaa.

3. Hifistely

Siellä missä on nörttejä, siellä hifistellään. Kahvipavuista, kotitekoisesta oluesta, telttaretkistä ja melkein mistä tahansa saa halutessaan irti käsittämätöntä kamahomoutta ja säätämistä. Minä en itse niin jaksa säätää, ja viinitietoutta varten on mielestäni ravintoloissa henkilökunta, mutta nautin älyttömästi herkuista ja retkistä joita varten joku muu on säätänyt ja perehtynyt.

4. Anarkia

Kalifornia on länsimaisen sivistyksen äärilaidalla, ja tänne on aina tultu jos kaikki muut paikat vituttavat liikaa ja tekee mieli aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Se on raikasta!

5. Hait ja puumat

Tyynenmeren jättiaalloissa polskii niin haita kuin valaita. Vuoristossa hiippailee karhuja ja puumia. Ja kaupunkipihoillakin näkee opossumeja ja pesukarhuja. Täällä on hirmuisen villi ja isohampainen luonto, ja se on lähellä.

6. Paljut ja kuumat lähteet

Tuliperäisissä paikoissa rikkikylvyt ovat luonnollinen osa elämää, ja kylpytynnyrit jatkavat lillumiskulttuuria omalla kotipihalla ja kaiken maailman paljuvuokraamoissa. Lillumisen osaaminen on oleellinen osa hyvinvointia!

7. Estottomuus

Moni sanfranciscolainen käy seksikutsuilla ja Folsom Street Fairilla ihan yhtä luonnollisesti kuin konsertissa tai asuntomessuilla. Kuumissa lähteissä osataan lillua alasti sekaseurassa ilman että kukaan yrittää hyväksikäyttää sitä tilannetta jotenkin mälösti. Se liittyy varmaan siihen että yksinkertaisia asioita ei tarvitse tehdä vaikeasti.

8. Miehet

Kaliforniassa on ihanat miehet, ja Oaklandissa oikein erityisen ihanat. Täällä on kaiken värisiä, komeita, fiksuja, hyvinkasvatettuja sinkkumiehiä jotka eivät pelkkää tomeria tyttöjä. Vinkki vinkki suomalaisille vapaille naisille.

9. Tanssi

Bay Arean tanssiskene oli minulle positiivinen yllätys. Täällä on helppo harrastaa tai käydä katsomassa korkeatasoista argentiinalaista tangoa, japanilaista butoh-tanssia, balettia, nykytanssia, vatsatanssia tai ihan melkein mitä vaan tanssia. 90-luvulla tämä oli yksi amerikkalaisen rave-kulttuurin keskuksista, ja niiden aikojen jäljiltä täällä on myös aivan loistava tanssibilepöhinä.

10. Bolinas

Marinin rannikolla sijaitsee kaunis pikku kylä, joka on pysähtynyt menneisyyteen, kiitos viisaiden luontoaktivistien, jotka valtasivat 70-luvulla kaupungin hallinnon ja estivät “kehityksen”. Bolinasissa on Kalifornian vanhin saluuna, kylmänkestävimmät surffarit, vihaisimmat valkohait ja tuuhein hippimeininki. Meidän häät vietettiin siellä.

Saturday, September 21, 2013

Kymmenen asiaa, joita rakastan Suomessa

Iso-iso-iso-isoisäni Seksmiilarin Niittyluodon kallioon
kaivertama aurinkokello.
Olen ollut tässä Suomessa käymässä, maadoitusmatkalla. Syys! Juurekset! Marjat! Sen kunniaksi tässä tällainen lista lempiasioistani kotimaassa.

1. Höpinä

Suomalaisilla on vaitonainen maine, johon he uskovat itsekin, mutta tosiasiassa kukaan ei puhu niin paljon kuin suomalainen siitä, miten vähän hän puhuu. Suomalaiset ovat maailman innokkaimpia avautujia, joilla ei ole mitään smalltalk-rajaa vaan he kertovat heti paikalla oikeasti, mitä heille kuuluu, jos sitä menee kysymään. Olen tällä kahden viikon reissulla oppinut vaikka MITÄ kaiken maailman ihmisten yksityiselämästä. Se on ihanaa! Maailman avoin porukka! Usein myös selvin päin!

2. Reiluus

Suomalaiset ovat pohjimmiltaan reilua sakkia, vaikka esimerkiksi puoluepolitiikka peittää sitä ominaisuutta tehokkaasti. Jos suomalaiselle perustelee jonkun asian reiluudella, niin hän saa siitä ajatuksesta yleensä heti kiinni.

3. Perkele ja vittu

Suomalaiset kirosanat ovat maailmanluokkaa, ja niitä osataan myös käyttää niin että se tuntuu jossain. Olkoon vaan klisee, mutta siinä on todellista alkuvoimaa kun suomalainen karjaisee että perkele. Sitä on nautinto kuunnella.

4. Leipä

Suomessa on maailman paras leipä. Piste. Kaikenmaailman italialaisista rapeakuorisista vehnäleivistä voi aina yrittää rutista, mutta hörönlörö. Vaaleassa vehnäleivässä ei ole edes mitään terveysvaikutuksia. Pitäkööt pullansa.

5. Musiikki

Suomalaiset rakastavat musiikkia, myös siihen osallistumista. Täällä on tolkuttoman korkeatasoinen musiikkiskene maan kokoon nähden, ja suomalainen alkaa aina heti laulaa kun on pienikin tekosyy. Riemullista.

6. Naiset

Suomessa on ihanat, urheilulliset, reippaat, aloitekykyiset naiset. Kaikki jotka jotain ymmärtävät naisten päälle, sanovat näin. Suomalainen nainen on kuin ihana metsämarja, joka hehkuu ja tervehdyttää. Palvokaa kaikki suomalaisia naisia. (Miehetkin ovat Suomessa ihan OK, mutta pikemmin keskisarjaa.)

7. Fysioterapia ja hieronta

Sitä ei tajua yhtään ennen kuin täältä lähtee, miten taitavaa on kehonhuolto maassamme. Kaikkien kannattaisi koko ajan käydä hieronnassa ja fysioterapiassa Suomessa siltä varalta, että joutuu muuttamaan ulkomaille, eikä sitten saa ikinä enää kroppaansa samalla tavalla kuntoon. Alan koulutus on varmaan perusteellisempaa kuin muualla?

8. Kahvilat

Minua ei samalla lailla kiinnosta Suomen luonto kuin Suomen kahvilat. Kahvilakulttuuri on tärkeää ja sivistyttävää ja tuo keveyttä elämään. Suomalaisissa kahviloissa on ihanat leivonnaiset, herttainen palvelu ja miellyttäviä kosmopoliittisia rupatteluhetkiä, mutta myös rehellinen ruisleipämeininki. Täällä on aivan omintakeinen, ihastuttava tsufee-osasto. Ah!

9. Ruotsi ja suomenruotsalaiset

Minä rakastan suomenruotsia, ja haluaisin että pakkoruotsia lisättäisiin. Ruotsin kieli on Suomen napanuora sivistykseen ja laajempaan kulttuuripiiriin, johon voi kuulua ja josta voi ammentaa, mutta johon voi myös antaa jotakin täysin omintakeista ja arvokasta. Suomalaisten pitäisi perehtyä kunnolla ruotsalaiseen kulttuuriin, ja perehdyttää ruotsalaiset meihin. Heja Sverige!

10. Isä ja äiti


Isäni on Pelle Peloton ja äitini Bianca Castafiore. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän miten originellin ja boheemin kasvatuksen olen saanut. Suomi-boheemi on hieno boheemi, jotenkin paremmin maadotettu kuin joku Islanninhörhö joka tölttää ihan omissa maisemissaan. Suomiboheemilla on järki päässä ja maailmankuva sillä lailla tömäkästi viisto mutta selkeä. Sellaiset vanhemmat minulla on. Ne ovat kyllä aivan mahtavan hienot.

Thursday, September 19, 2013

Pelkkää pintaa

Tällä blogilla on nyt uusi ulkoasu. Kalifornian lippuun perustuvan, hienon yläpalkin suunnitteli ystäväni, graafikko Teemu Kavasto. Kiitos, Teemu! (Kaliforniassa oli kapina vuonna 1846, silloin kun se vielä kuului Meksikoon, ja osavaltion lippuna on edelleen kapinanaikaisen, hetkeksi itsenäiseksi julistetun valtion lippu. Täällä on osa porukasta edelleen sitä mieltä että itsenäisyys olisi ihan hyvä idea.)

Tuo taustakuvagraffiti on ihan sieltä Bloggerin säädöistä. Taustakuvan voin vaihtaa sitten kun graffiti alkaa väsyttää.

Meidän portaat, aita ja terassi on myös maalattu. Aidasta piti tulla musta, mutta se onkin nyt harmaa. Jotenkin siinä kävi niin. En ole vielä varma olenko sinut sen asian kanssa.

Ja korttelimme viimeinen autiotalo on ostettu ja remontissa! Se nostettiin ensin paaluille ja pantiin perustus alle - puurakenne oli sitä ennen tehty suoraan maapinnalle. Parhaillaan sinne rakennetaan alakertaan toista asuntoa. Siitä tulee nähtävästi kaksi vuokra-asuntoa. Ihan hieno juttu. Aikaisemmin siellä majaili jotain melko hämäriä tyyppejä.

Jos veneenkeikutustekstin myötä tulleita, uusia lukijoita on tätä lukemassa, tervetuloa! Varoitus teille, että remonttihommia esiintyy täällä aina silloin tällöin. Tervetuloa myös Yleläiset, sieltä on Yleisradion intranetistä tullut lukijoita tänne sankoin joukoin!

Punatähtilippumme. 
Maalarit hommissa.
Terassin pohjamaali.
Aita ja portaat valmiina.
Terassi valmiina. 
Naapurin uusi alakerta. 
Tämä on nyt sitä gentrifikaatiota käytännön tasolla.

Wednesday, September 18, 2013

Miten opin keikuttamaan venettä, osa 2: käsikirjoittaja löytää sisäisen anarkistinsa

Kuva: http://www.benpink.com/
Piilaakson vapaus on paljolti korkean koulutuksen, perinteisesti mitattavissa olevan älykkyyden ja taloudellisen turvallisuuden suomaa vapautta. Nörtit kyseenalaistavat mielellään olemassaolevia rakenteita, paitsi sen, jonka nojalla he itse ovat nokkimisjärjestyksen huipulla. He pyörivät omassa hyvinvointikuplassaan melko sokeina sille, että heidän toimistojaan siivoavat ja niiden keittiöissä tiskaavat maahanmuuttajat elävät täysin erilaisessa todellisuudessa. Korkeakouluja käymättömät ihmiset tekevät kahta tai kolmea työtä selvitäkseen elämän perusasioista. Teknolibertarianismiin kuuluu ajatus, että köyhät ovat köyhiä lähinnä omaa tyhmyyttään. Todella kyvykkäät kyllä pärjäävät, vaikka järjestelmä olisi lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen. 

Oaklandissa minä tutustuin rohkeuteen, joka syntyy siitä kun ihmisellä ei ole enää mitään menetettävää. Syksyllä 2011 kaupungin keskusta muuttui useiksi päiviksi sotatoimialueeksi. Poliisivoimiin rekrytoidut, tuoreet Afganistanin ja Irakin veteraanit hyökkäsivät Occupy-liikkeen telttaleiriin kuin Fallujan kapinallispesäkkeeseen. Naapurikunnista soitettiin tuhansia poliiseja apuun ja käynnistettiin massiivinen operaatio panssariajoneuvoineen ja helikoptereineen. Sen seurauksena yksi rauhanomainen mielenosoittaja joutui koomassa sairaalaan, ja kyynelkaasun, savupommien, kumiluotien ja kauhusta huutavien siviilien täyttämä Oaklandin keskusta nähtiin niin kansainvälisessä lehdistössä kuin Jon Stewartin komediaohjelmassa. 

Amerikkalaisen Occupy-liikkeen militantein ja radikaalein siipi koostui Oaklandin ja Berkeleyn vanhan koulun maolaisista, stalinisteista ja insurrektioanarkisteista, jotka kannattavat tosissaan aseellista vallankumousta. Kun Occupy-liikettä vasta suuren yleisön tietämättä valmisteltiin, radikaaleja muutti tänne lisää sankoin joukoin eri puolilta Yhdysvaltoja. Oaklandilla on radikaali historia, ja Mustien Panttereiden perinnölliset toivottavat tervetulleeksi kaikki, jotka ovat valmiita laittamaan itsensä kunnolla peliin tuhotakseen kapitalistisen järjestelmän. Vain trotskilaiset saavat täällä turpaan. 

Berkeleyn yliopiston ja San Franciscon ympäristöstä löytyy myös runsain joukoin vihreitä, sosiaalidemokraatteja ja perinteisiä liberaaleja, joille kaikille on itsestäänselvää lähteä kaduille mieltä osoittamaan aina kun siihen näyttää heidän mielestään olevan jotakin syytä. J. Edgar Hoover ja Ronald Reagan yrittivät aikoinaan kepulikonstein vaientaa yliopiston epäillyt punaiset ja heidän sananvapausliikkeensä. Siitä lähtien täällä on tiedetty, että The Man ei ole kyseenalaistajien puolella, ja sananvapaus muuttuu sanahelinäksi aika nopeasti siinä vaiheessa kun aletaan puhua todellisesta vallasta. 

Se ei ole ikinä varsinaisesti pysäyttänyt ketään. On kieltäydytty uskomasta, että mukautumalla vallitsevaan todellisuuteen tullaan onnelliseksi. Oaklandin ja Berkeleyn seudulla asuu jostain syystä melko suuri määrä ihmisiä, joille helppo ja vaaraton elämä ei ole onnellisen elämän synonyymi. Se on toisaalta ehkä muutenkin periamerikkalainen ominaisuus. Amerikkalaiset aina väittävät kadehtivansa pohjoismaalaisten lomia ja äitiysvapaita, mutta minusta vähän tuntuu että he alkavat heti järjestellä vallankumousta tai perustavat vähintään pari yritystä, jos joutuvat oikeasti olemaan vaikka kuukauden tekemättä mitään. 

Occupy-liikkeen sisäpiiri osoittautui lopulta itse liian vallanhimoiseksi, autoritääriseksi ja poliittisesti joustamattomaksi, jotta liike olisi voinut säilyttää laajan kansansuosionsa. Oaklandissakin kymmenen ihmisen ydinporukka syyllistyi toisinajattelijoiden syrjimiseen, päätösten junttaamiseen, salailuun ja ilmeisesti myös jonkinlaiseen taloudelliseen kähmintään. Mukaan oli myös soluttautunut liittovaltion agentteja, niinkuin aikoinaan 60-luvullakin. Nämä onnistuivat niin riidankylvämisessä kuin radikalismin kärjistämisessä porukassa, joka oli jo muutenkin aika räjähdysaltista. Occupy Oakland järjesti muutamassa kuukaudessa useita massamielenosoituksia ja yleislakon, mutta ydinporukka oli lopulta niin identifioitunut kokemiinsa mediavoittoihin, että heidän kritiikinsietokykynsä oli huono. Loppuunpalamisia tapahtui ja touhu meni lopulta pelkäksi riitelyksi. Liikkeen sammahtamisesta on nyt pari vuotta, mutta riitely jatkuu oikeastaan edelleen.

Occupy-liikkeen poliittisesta lapsellisuudesta huolimatta se jätti ison jäljen amerikkalaiseen poliittiseen elämään. Liberaalit tajusivat, että heistä on vielä pitkä matka poliittisen kartan vasemmalle äärilaidalle. Valtaapitävät pelästyivät oikeasti. Moni ehti luulla, että 60-luvun radikalismi on kokonaan kuollut ja kuopattu kylmän sodan mukana, eivätkä amerikkalaiset tule koskaan enää tosisaan kyseenalaistamaan yhteiskuntansa perusolettamuksia. Wall Streetin ja Washingtonin epäpyhä liitto voi jatkua kaikessa rauhassa edustuksellisen demokratian suojissa. 

Mutta yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja rakenteiden vääristyminen on viimeisen 30 vuoden aikana edennyt kovin pitkälle. Neljä viidestä 18-24 -vuotiaasta on työttömänä. Eikä kaikkia toimettomia saa sotimallakaan työllistettyä. Ei tarvita kuin strategista suunnittelua ja organisointia, ja turhautunut energia on helppo kanavoida yhteiskunnalliseen rettelöintiin. Jos sen tekee seuraavalla kerralla joku taitavampi porukka, seuraamukset voivat olla erittäin kauaskantoiset. Tämän maan poliittiseen muistiin kuuluvat massaliikkeet, jotka muuttavat historian kulkua.

Minä en ollut ennen Occupy-syksyä koskaan kokenut todellista yhteiskunnallista kapinaa. Olin käynyt vähän siellä ja täällä osoittelemassa mieltäni omantunnon vuoksi, mutta en ollut ehkä tosissani ajatellut että maailmassa voisi oikeasti joku asia muuttua sillä tavalla. Enkä ollut ikinä tavannut ihmistä, joka aikoo vakavissaan tehdä vallankumouksen.

Elämäni mullistui, kun tapasin niin Piilaakson sliipatuissa käytävissä kuin Oaklandin sottaisilla kaduilla ihmisiä jotka tietävät vuorenvarmasti, että muutos on mahdollista. Eihän se oikeasti ole edes mikään uskonasia. Muutos ei ole helppoa, siistiä, eikä lineaarista, mutta se on itse asiassa ihan väistämätöntä. Siihen voi oikeastaan vain osallistua.

En uskonut hetkeäkään että anarkistit tuhoavat kapitalismin, ja minusta oli oikeastaan kauhea ajatus että he olisivat siinä onnistuneet. Ei minulla ole pienintäkään halua järjestellä tee se itse -pohjalta teltoissa palveluita, joita varten on modernit yhteiskunnat keksitty. Minä olen vähän semmoinen samppanja-anarkisti. Minä uskon, että vasenta poliittista äärilaitaa tarvitaan siksi että amerikkalainen poliittinen ilmasto on lipsahtanut aivan liian kauas oikealle isänmaallis-kristillisen ääriaineksen vetämänä. Sitä heiluriliikettä ei pelkkien moderaattien voimalla korjata. Uskon myös, että maata ja sen taloutta hallitsevat talot tarvitsivat kipeästi muistutuksen kuolevaisuudesta, ja herättelyä sen suhteen miten epätoivoiseksi tavallisten ihmisten elämä on mennyt. Jos työkykyisiä ihmisiä nääntyy kaduilla nälkään samaan aikaan kun miljonäärit vain rikastuvat, silloin ei asioissa vaan oikeasti ole enää oikein järkeä. 

Eräänä marraskuun yönä vuonna 2011 löysin itseni valtaamasta järveä.

Yksi Occupy-porukka oli rakentanut aika hienon lautan ja seilannut sillä Oaklandin Lake Merritt -keskustajärvelle. He asuivat lautallaan kolmatta päivää. Tämä oli jo toinen lauttavaltaus - ensimmäisen oli poliisi purkanut viikkoa aikaisemmin. Minusta se oli hieno, suorastaan runollisen kaunis protesti. Occupy-liikkeen yhtenä ideana oli ottaa julkista tilaa sellaisten ihmisten haltuun, jotka on pyyhitty yleisestä tietoisuudesta näkymättömiin. Järvellä keikkuva lautta sai ohikulkijat hymyilemään ja moikkailemaan, ja autoilijat tööttäämään iloisesti. Oli mukava muistaa, että kaupunki kuuluu ihmisille, ja että kapinahenki oli levinnyt kaikkialle. Oaklandista lähti näkyvien ja hyvin julkisten protestien myötä terveiset Wall Streetille, että täällä on tuntevia ja ajattelevia ihmisiä, ei pelkkiä numeroita ja asuntolainoja.

Johnin ja minun protestitoimia oli jonkin verran rajoittanut se, että minulla on Yhdysvaltain kansalaisuuden sijaan vain Green Card. Minä en oikein voi olla paikalla kun kiviä heitellään ja kyynelkaasukranaatit räjähtelevät, koska en voi joutua pidätetyksi. Minut voitaisiin karkoittaa maasta.

Mutta ensimmäisestä lauttavaltauksesta saimme maahanmuuttajallekin turvallisen idean. Tilasimme internetistä lasten leikkeihin tarkoitettuja minitelttoja, ja rakensimme niille styroksista pienet lautat. John viritti Ikean patterilla toimiviin minijouluvaloihin isommat patterit, ja laski että valot palaisivat niillä vähintään kaksi viikkoa. Minä keitin glögiä termospulloon ja pakkasin keksejä kassiin, ja sitten lähdimme lautta-anarkisteja morjestamaan.

Pääsimme parin mukavan tytön soutamalla yhteysaluksella lautalle, jossa viisi valtaajaa oli juuri valmistamassa iltapalaksi vasikanlihavoileipiä. He kertoivat että heillä oli käynyt kaupunkilaisia vieraana pitkin päivää, ja ottivat kiitollisena vastaan suomalaisen suklaan, pähkinät ja viinipullon jotka meillä oli tuomisina. Siellä me sitten olimme, ihan kirjaimellisessä veneenkeikutusjengissä. Iltapalan, glögin ja keksien jälkeen veimme soutuveneellä miniteltat järvelle ikäänkuin päälautan armadaksi, ja ankkuroimme ne pohjaan. Esitimme anarkistien kanssa "Sua koti Herrani" -virren, sen jota laulettiin Titanicin kannella, symbolisena pankkikriisiaktiona.

Ilta oli marraskuiseksi aika lämmin. Juttelimme niitä näitä. Yksi valtaajista oli tullut Oaklandiin New Orleansista ja toinen Portlandista. He kaikki käyttivät itsestään peitenimiä, ja pari heistä oli hiukan kännissä. Järven rannalla ohiajavista autoista joku tööttäsi silloin tällöin, ja koiran ulkoiluttaja vilkutteli toiselta rannalta. Oli suvantohetki mielenosoitusten ja poliisirynnäköiden välillä. Järvellä oli yllättävän hiljaista ja rauhallista. Vesilintuja lipui lautan vieressä ruoanmurujen toivossa, ja kaupungin valojen heijastukset tuikkivat veden pinnassa. Tuntui samaan aikaan ihmeelliseltä ja ihan tavalliselta olla öisellä järvellä osana vallankumousyritystä. Ajattelin että tämmöistä tämä nyt sitten on. Ei yhtään vaikeaa. 

Mikään ei ehkä muutu, ei ainakaan kerralla, paitsi meidän mukana olijoiden elämä, joka muuttuu lähtemättömästi. Me menetimme pala palalta pelkomme. Meistä tuli hetki hetkeltä elävämpiä. Me tulimme yhä varmemmiksi siitä, että meillä oli oikeus tulla kuulluksi. Emmekä me olleet enää yksin.

Occupy-liikkeestä alkoi minulla ajatusprosessi omasta osallistumisestani ja panoksistani elämään maassa, jossa asun. Sekä työelämän että Oakland-elämän kautta aloin saada yhä paremmin kiinni ajatuksesta, että itseään on ihan hyvä laittaa likoon.

Tämän vuoden elokuussa vietettiin mustien kansalaisoikeusliikkeen suurmarssin 50-vuotispäivää. Kuuntelin radiosta työmatkalla presidentti Obaman juhlapuhetta. Ajattelin rohkeutta, pidätettyjä ja piestyjä ihmisiä jotka olivat väsyneet siihen että heitä ei laskettu. He panivat itsensä peliin kehoa ja henkilökohtaista turvallisuutta myöten. Ajattelin ympärilläni olevan yhteiskunnan rakenteisiin viritettyjä loukkuja, joihin köyhät ja kaltoin kohdellut ihmiset edelleen putoavat. Tiesin että en enää halua olla syrjässä enkä tyytyä symbolisiin protesteihin. Haluan äänestää, haluan vaikuttaa, haluan lähteä anarkistien kanssa heittelemään kiviä pankkien ikkunoihin jos mikään muu ei auta.

Siksi päätin viimein hakea Yhdysvaltain kansalaisuutta.

Sunday, September 15, 2013

Lyhyt kirjoitus taiteen johtamisesta

(Tämä ei nyt ole veneenkeikutustekstin kakkososa, joka on omaelämäkerrallinen ja työn alla, tämä on tällainen johtamispoliittinen välisoitto. Veneenkeikutus herätti kovasti keskustelua ja tekstin on tähän mennessä lukenut 9412 9586 9783 10 000 yli 13 0000 ihmistä. Laaja levinneisyys tuli yllätyksenä.)

Kun johonkin teatteriin valitaan uusi johtaja, lehdistössä usein kerrotaan tästä ihmisestä, hänen meriiteistään, näkemyksestään ja tulevaisuuden visioistaan. Häneltä odotetaan luovaa johtajuutta, rohkeita taiteellisia ratkaisuja, linjanvetoa johtamansa teatterin tulevaisuuden suhteen.

Kun televisiokanaville valitaan päälliköitä vastaamaan ohjelmaostoista, näistä nimityksistä ei kerrota yleisölle samalla tavalla. Niistä syntyy jotenkin eri tavalla poliittinen, byrokraattinen tai talousjohdollinen kuva. En muista että Elokuvasäätiön tai televisioyhtiöiden päätöksentekijöitä olisi esimerkiksi viime aikoina haastateltu lehtiin heidän visioistaan ja suunnitelmistaan taiteenalan tulevaisuuden suhteen. Näitä tehtäviä ei jostain syystä nähdä samalla tavalla taiteellisena johtamisena ja luovana päätöksentekona kuin vaikkapa teatterin johtamista.

Mutta sitähän ne ytimeltään ovat. 

Käsikirjoittajia koulutetaan ja kurssitetaan ja heille tuodaan dramaturgeja ja script doctoreita pitkin maailmaa, ja toisaalta heidän osaamistaan myös kyseenalaistetaan jatkuvasti. Mutta missä ovat elokuva- ja televisioalan isojen pomojen osaamiskartoitukset, innovaatiojohtamiskoulutus ja johdon valmentajat? Ehkä sellaista tapahtuu jatkuvasti, mutta tekijöiltä ja suurelta yleisöltä piilossa? Koko ala on Suomessa kooltaan samaa luokkaa kuin yksi keskisuuri Hollywoodin elokuvastudio tai televisioyhtiö. Niin pieneen porukkaan ei mahdu montaa keskenään ristiriitaista visiota suomalaisen elokuvan tai televisiosarjojen tulevaisuudesta.

(Vertailun vuoksi: Viacomilla on 34 000 työntekijää, NBC:llä 129 000, Disneyllä 156 000. Suomen elokuva- ja televisioväen määrää en nopeasti saanut selville, mutta olisi todella mielenkiintoista kuulla, jos joku sattuu tietämään.)

Parhaillaan alalla edetään maailmanlaajuisesti täydellistä murrosta uusien levityskanavien, tuotannon demokratisoitumisen ja markkinoiden globalisoitumisen vuoksi. Olisi aivan mahtava aika laatia kokonaiskartoitus siitä missä mennään, ja mihin seuraavaksi tähdätään. Olisi täydellinen sauma osaaville johtajille luotsata koko ala Suomessa uuteen nousuun ja uusille urille.

Jos tarkastelee elokuva- tai TV-sarjaprojektin matkaa ideasta tuotantoon (ihan missä tahansa maassa), niin siitä syntyy sellainen organisaatiokaavio, että kuka tahansa Hankenin ykköskurssilainen sanoisi että noin ei ainakaan synny luovaa ja innovatiivista menestystuotetta. Samaa projektia johdetaan neljän tai viiden tahon toimesta, joilla kullakin on omat tavoitteensa ja strategiansa. Projektin luotsaaminen kaikkien karikkojen läpi yleisön eteen on sellainen fakiirisuoritus, että jokaiselle tuottajalle pitäisi myöntää elämäntyöjussi ihan siitä että on selvinnyt hengissä. Tuottajia aina parjataan, mutta on se nyt kyllä rehellisyyden nimissä myös ihan mahotonta hommaa.

Tuottajat luotsaavat projekteja siihen kokonaisvisioon, mikä kulloisillakin johtajilla on. Minä en itse ole koskaan kuullut suomalaisen, itsenäisen tuottajan sanovan, että hän ymmärtäisi tai hänelle olisi kerrottu missä visiossa mennään ja mihin kokonaistavoitteisiin ollaan tähtäämässä.

Walt Disneyn organisaatiokaavio.

Thursday, September 12, 2013

Miten opin keikuttamaan venettä, osa 1: käsikirjoittaja pakenee maasta

Tärkein asia, jonka aikoinaan opin Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolla oli se, että venettä ei saa keikuttaa. Siellä ei järjestetty opiskelijoille oikeastaan mitään opetusta, mutta siitä ei saanut puhua. Meille huomautettiin monta kertaa suoraan ja epäsuorasti, että joku saattaa "istua päälle" jos heittäydymme hankalaksi. "Suu nappiin!" huusi eräs arvostettu elokuvantekijä opiskelijoille, jotka kyseenalaistivat TV-yhtiön toimintaa ja palkkauskäytäntöjä. "Suu nappiin!" 

Minulla oli taidekorkeakoulusta valmistuttuani ja alalle tullessani helvetin hatara ammattitaito, eikä elokuvasivistyksestä tietoakaan. Niitä ei tarvittu. Minä sain maisterin paperit niin, että opintokirjaan merkittiin suoritetuksi käsikirjoitusalan työharjoitteluksi muun muassa kesätyö Nakkilan Essolla, ja 15 tunnin opetus muutettiin 55 tunniksi. Pääsin saman tien isoon televisiosarjaan töihin, ja sain sen jälkeen jatkuvasti lisää keikkoja. Möin itse kehittämäni kausisarjan, joka oli aikataulunsa puolesta täysin tuhoon tuomittu, eikä ammattitaitoni riittänyt sen asian arvioimiseen. (Voidaan keskustella siitä, olisiko osto- ja tuotantopuolella jonkun ollut syytä käsittää, että yksi ihminen ei mitenkään voi kirjoittaa vuodessa kahtatoista tunnin mittaista televisiosarjan jaksoa joka sitten kuvataan ja toteutetaan seuraavan puolen vuoden aikana. Mutta toki vastuu omasta yli-innostuneisuudestani on yksin minun.)

Tottakai ammattitaitoni työvuosien myötä kehittyi, ja muiden käsikirjoittajien tapaan kävin kursseja, luin alan teoksia ja käytin lähes kaiken vapaa-aikani kirjoittamiseen. Kirjoitin puhdetöinä näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvakäsikirjoituksia. Yksi niistä, filosofinen lyhytelokuvateksti, valittiin tuhansien joukosta tuotantoon Berliinin elokuvafestivaalien Talent Campuksella, ja voitti siellä kyseisen sarjan pääpalkinnon. Kehitystä alkoi olla selvästi näkyvissä. 

Elämäni ironisin asia on se, että kun lopulta opin aika hyväksi käsikirjoittajaksi, olin myös menettänyt veneenkeikuttamispelkoni, ja pikku hiljaa minulta loppuivat Suomen elokuva- ja televisioalalla työt kokonaan. "Tätimäisyys paistaa", sanoi sama alan päättäjä joka elokuvakoulussa oli kehunut minua "hyväperseiseksi tytöksi." (Häntä itseään ei miehenä vuosien kuluminen samalla tavalla kosketa. Suomessa voi kyllä miespuolinen, keski-ikäinen, keskiluokkainen Toytota-kuski tehdä useammankin kuvauksen nuorison meiningeistä. Se ei lähtökohtaisesti ole setämäistä, vaan se on rankkaa karjuilua ja syvällistä taiteilijuutta.)

Elokuva- ja media-alan monista kouluista tulvii koko ajan nuoria, innokkaita tekijöitä jotka suostuvat melkein mihin tahansa, ihan niinkuin minäkin aikoinaan. Alan koulutus on viidessätoista vuodessa kasvanut räjähdysmäisesti. Sen tasosta en tiedä tällä hetkellä oikeastaan muuta kuin sen, mitä tuloksista voi päätellä. 

Täällä Amerikoissa monilla elokuva- ja TV-alan huipputekijöillä on ihan joku muu koulutus. Heidän uskomattoman järeä ammattitaitonsa ja osaamisensa on hankittu etenemällä hanttihommien kautta tyvestä puuhun. Pitkän elokuvan saaminen tuotantoon on niinkuin voittaisi olympialaisissa. Siihen on treenattu yhtä kovaa, satsattu yhtä paljon, ja yhtä paljon yrittäjiä jää matkan varrelle. 

Suomessa miten kuten koulutetut hesselit pääsevät suoraan koulusta Elokuvasäätiön ja Yleisradion juttusille, ja heitä neuvotaan "tuottajavetoisesti" läpäisemään rahoittajien seulat. Elokuvia ei Suomessa kehitellä taiteellisten päämäärien vuoksi, vaan ne räätälöidään aina joka kierroksella eri päättäjien mielen mukaisesti. Kun seulat on läpäisty, tehdään nopeasti ja mahdollisimman halvalla juttu pois, koska nythän se on jo "ihan hyvä". Kriitikot kehuskelevat keskinkertaisia elokuvia paremmiksi kuin ne ovat, ja niin päättäjillä ja lehdistöllä säilyy tunne siitä että he ovat hakoja löytämään uusia kykyjä.

Jos ja kun nuoren tekijän juttu - tai toinen tai kolmas juttu - epäonnistuu tai jää taiteellisesti puolitiehen, hänet sysätään takanurkkaan ja ruvetaan metsästämän uutta "lupausta". Samaan aikaan kokeneet tekijät, jotka jo jotain osaisivat, pyörivät työttöminä. Vain muutama pääsee asemaan, jossa heidän projektinsa toteutuvat enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Useimmat ihmiset poltetaan loppuun ennen kuin heillä on taiteellisesti mitään annettavaa. Suomessa heitetään lahjakkuuksia ja ammattitaitoa kaatopaikalle niinkuin maan väkiluku olisi viisisataa miljoonaa, ja kykyresurssit sen mukaiset. Sitten ihmetellään, miksi ei tule parempia elokuvia.

Pelon ja epävarmuuden ilmapiiri on Suomen elokuva- ja televisioalan hallitsevin piirre. Joka ainoassa alan tekijöiden kahvilakeskustelussa nousee esiin sama tosiasia: Yleisradion politiikka, jonka takia samat ihmiset ovat viimeisen 30 vuoden ajan käytännössä päättäneet siitä, mitkä elokuvat ja televisiosarjat Suomessa toteutuvat, on pysäyttänyt alan kehityksen lähes kokonaan. Keisarilta ovat puuttuneet vaatteet niin kauan kuin kukaan meistä muistaa. Heti tämän sanottuaan ihmiset muistuttavat toisiaan että näistä ei pidä sitten missään julkisesti puhua. Tulee hankala maine. Loppuu työt. Joku saattaa vielä vähentää kulttuurin määrärahoja, jos tässä ruvetaan ihmisten ammattitaidosta keskustelemaan.

Minä olen omalta osaltani antanut periksi, ja päättänyt että edistän alani kehitystä parhaiten puhumalla suuni puhtaaksi ja uhraamalla siten omat viimeisetkin työmahdollisuuteni. Eipä kestä. Voitte laittaa vaikka viisi euroa tililleni kiitokseksi.

Keskustelu ei voi edetä mihinkään senkään takia, että lehtiä myydään julkkiksilla eikä kulttuuripoliittisilla analyyseillä. Gaalat, juorulehtijulkisuus ja lifestyle-jutut ovat osoittautuneet toimivaksi tavaksi ohjata suuren yleisön huomio muualle kuin siihen, miten paljon he itse asiassa nauttivat heille tarjoilluista kulttuurituotoksista. Kriitikkoalalle on ehkä myös samalla tavalla liian helppo päästä ja siellä on sen jälkeen liian vaikea pysyä leivässä, että kenenkään ei kannata heittäytyä liian kunnianhimoiseksi.

Kriittisintä keskustelua suomalaisesta elokuvasta pitkään aikaan käytiin melko hiljattain, kun yksi näyttelijä ja yksi vanha alan konkari haukkuivat suomalaiset käsikirjoittajat maan rakoon. Näyttelijän mielestä tietysti tilanne korjaantuisi sillä, että hänelle tulisi enemmän päätösvaltaa. Konkari-Kassila ei näyttänyt tajuavan hönkäsen pölähtävää siitä, että käsikirjoittajat eivät nykyisessä systeemissä päätä, mitä elokuvan käsikirjoitukseen tulee. Kummankin kommentointia sävytti näköalattomuus, mutta käsikirjoittajan haukkuminen on tietysti aina sillä lailla strategisesti pätevä veto, että siinä ei osu kehenkään joka oikeasti elokuvista ja niiden tulevaisuudesta päättää. Se ei ole veneen keikuttelua, vaan yritys potkaista tietyt ihmiset paatin reunalta jorpakkoon.

Sillä lailla sitä sitten sinnitellään ja pidetään yhdessä yllä tasaisen tappavaa keskinkertaisuutta. Ei kyseenalaisteta, paitsi valomerkin jälkeen ja tupakkatauolla. Haukutaan ihmisiä selän takana ja seuraavana päivänä hierotaan taas yhteistyötä. Käydään ensi-illoissa ja palkintogaaloissa ykköset päällä. Toimittajat kirjoittavat punaisilla matoilla hymyilevistä kulttuurihenkilöistä niinkuin he eläisivät pääasiassa jollain muulla kuin toimeentulotuella tai muiden alojen töillä.

Minäkin olen myöntänyt lehtihaastattelun ja ollut ensi-illassa työttömyyskorvauksella ostetut hienot vaatteet päällä. Hymyillyt että hyvin menee, koska olen epätoivoisesti itse halunnut uskoa niin. Ei sitä julkisuuskuvaa luoda pelkästään katsojalukujen ja markkinoinnin tähden, kyllä se tehdään myös oman minäkuvan vuoksi. Täytyyhän tässä kaikessa olla jotakin järkeä, kun lehdessäkin kerran lukee että minulla on ollut tuollainen fiksu ajatus siitä miten yhteiskunta kovenee nykyajan Suomessa, ja kuvassa on tukka hyvin.

Systeemi on sisältä mätä. Se mädättää taiteenlajin, ja syö ihmisiä jotka systeemissä yrittävät sinnitellä. On vaikeaa olla katkeroitumatta ja kyynistymättä, ja menettämättä niin työ- kuin henkilökohtaista moraaliaan. Monelle on vaikeaa olla hoitamatta viinalla ahdistustaan.

Siitä tilanteesta oli minun loppujen lopuksi aika helppoa lähteä rakastuneena Kaliforniaan tyhjän päälle. Kun ovi nörttialalle aukesi puolivahingossa, oli helppoa mennä aluksi ovensuuhun seisoskelemaan ja lopulta luikahtaa siitä sisään.

Ensimmäiset vuodet Piilaaksossa kuluivat minulta Suomen showbisneksestä jääneiden traumojen hoitamiseen. Google ei ollut minulle pelkästään rahanlähde, vaan toimintaterapiaa. Minun oli vaikea luottaa ihmisiin, ja suhtauduin työsopimuksiin ja pomoihin aluksi vainoharhaisesti. En meinannut millään uskoa, että veneen keikuttaminen voi olla suotavaa, ja kaiken kyseenalaistaminen olla työhönottokriteeri.

Kauhistuin, kun mieheni kirjoitti Sun-tietokoneyhtiössä ollessaan pääjohtajalle sähköpostin, jossa ilmoitti että tämän viimeisin memorandumi yrityksen työntekijöille oli täyttä paskaa, ja koko firman senhetkinen strategia on aivan perseestä. Odotin jonkinasteista katastrofia, mutta pääjohtaja vain huomautti Johnin pomolle, että siellä on ilmeisesti vähän turhautunut insinööri teidän tiimissä. Hän otti muuten palautteen vastaan ihan mielenkiinnolla, ja lopulta taisi joutua myöntämään että perseestähän se hänen strategiansa oli, kun Sunille kävi niinkuin kävi. Kukaan ei uhkaillut miestäni että "You'll never work in this town again," niinkuin minua Suomessa eräs televisioalan voimahahmo oikein hienosti englanniksi uhkaili. Minulla oli aika pitkä henkinen matka siihen, että mieheni inspiroimana kirjoitin Googlella Eric Schmidtille sähköpostia ja pyysin vähän selventämään strategiaa Kiinan osalta. Schmidt muuten vastasi siihen sähköpostiin.

Olen ollut Piilaaksossa kahdessa isossa yrityksessä töissä. Niissä kummassakin järjestetään erikseen tilaisuuksia, joissa työntekijät saavat haastaa firman isoimpia pomoja näiden päätöksistä ja toiminnan suunnasta ja siitä, onko valittu strategia oikeasti paras. Ihmiset eivät pelkää käydä keskusteluja siitä, ovatko heidän toimintansa perusteet ylipäätään järkeviä, tai pitäisikö heittää kaikki tähänastiset rakenteet sittenkin romukoppaan. Pomot saattavat ottaa itse esiin, että ehkä olisi parempi jos minä en olisi enää pomona, koska näyttää että minulta on tässä vähän ideat loppu.

Kuvitelkaa millainen metakka Suomen elokuva-alalla syntyisi, jos joku yrittäisi oikeasti keskustella vaikka siitä, ovatko Elokuvasäätiö ja nykyinen rahoitus- ja tuotantomalli loppujen lopuksi parhaita tapoja saada aikaan hyviä suomalaisia elokuvia? Voitteko kuvitella suomalaista elokuvapomoa sanomassa, että sen verran polkee paikallaan tämä homma että eiköhän mietitä nyt asiat alusta uudelleen. Ihmiset pelkäävät niin hirveästi sitä, että heillä alkaa mennä vielä nykyistäkin huonommin, että kyseenalaistaja haukuttaisiin maan rakoon suomalaisen kulttuurin vaarantamisesta ja ties mistä, ja keskustelu päättyisi siihen. Koskaan ei edes päästäisi siihen, mitä muita vaihtoehtoja ja tapoja voisi olla olemassa. Olisiko jotain mallia, joka tuottaisi parempaa jälkeä ja vähemmän tuskalliset työolosuhteet tekijöille? Kuinka monta virkamiesporrasta sellaisessa järjestelmässä tarvitsisi olla? Montako taiteilijaa? Mitä jos elokuva-alalla on Suomessa yksinkertaisesti liikaa ihmisiä joilla on korkeintaan huono tai keskinkertainen koulutus, liian vähän todellista osaamista, ja avuton yleissivistys?

Piilaakso on tällä hetkellä maailman luovin paikka. Todellista luovuutta ei voi olla, jos kaikkea ei saa kyseenalaistaa. Jokainen käsikirjoittaja tietää, että työhön kuuluu luonnollisena osana se, että tekstin perusolettamuksia kyseenalaistetaan niin kauan että se alkaa soida ja toimia. Kaikki pitää voida heittää pois niin kauan, että draamalla on moottori joka jaksaa puksuttaa niin monta tuntia kuin täytyy. Suomessa niin ei usein voi tehdä. Jos joku rahoittajataho on pitänyt siitä yhdestä sateenvarjokohtauksesta joka oli siellä alussa, niin rahoitus saattaa kaatua siihen että sateenvarjokohtaus on jätetty pois, koska koko tarinan peruslähtökohta oli järkevintä muuttaa. 

Stagnaatio tappaa innovaation. Suomalainen elokuva ja televisio eivät voi muuttua, ellei Suomen elokuva- ja televisioteollisuus muutu.

Saturday, September 7, 2013

Suomen parhaat blogit

Ystävällinen henkilö antoi Twitterissä positiivista palautetta ja sanoi löytäneensä tänne Suomen paras blogi -ehdokaslistalta.

En ollut tiennyt tällaisesta kilpailusta mitään, ja olen hyvin otettu ja kiitollinen, että joku teistä lukijoista on tämän blogini sinne ehdokkaaksi laittanut.

Kiitos.

Siellä olikin monta tosi kiinnostavaa ja omintakeista blogia ehdokkaina, niihin kannattaa ehdottomasti tutustua! Suomi on lukemisen ja kirjoittamisen luvattu maa, jossa pohdiskellaan asioita perinpohjaisesti. Se on ihastuttava juttu.

Minusta tuntuu ihan lottovoitolta jo se, että saan tänne kirjoittaa omin lupineni mitä mieleen juolahtaa. Saan ääneni kuuluviin, voin käyttää ilmaisuvälinettäni ja saada sille yleisön.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten erinäisten epäonnistuneiden urastrategisten siirtojen jälkeen olen tämän blogin kautta saanut kirjoittamisen ilon takaisin, ja tuntenut vähintään yhtä suurta ammatillista tyydytystä tästä kuin erilaisista palkkaa vastaan tekemistäni kirjoitustöistä. Lukijoiden antama palaute, aito ja välitön kanssakäyminen, on ollut elämäni suuria riemun aiheita viime vuosien ajan.

Kiitos vielä kerran ihan miljoonasti kaikki hienot, viisaat, avarakatseiset, avoimet lukijat. Olette antaneet minulle valtavan ison lahjan. Toivottavasti olen voinut antaa teille edes jotakin pientä vastalahjaksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...