Saturday, February 15, 2014

Liikaa konnia, liian vähän huligaaneja

Sakari Kirjavaisen, Marja Pensalan ja Kati Von Zansenin kirja Konnia ja huligaaneja on suurenmoinen teos. Se on rehellinen, rosoinen, laaja-alainen kuvaus Suomen elokuvateollisuudesta sisältä päin, valokaluston ja kameran takaa. Siitä välittyy suomalaisen “sirkusalan” tunnelma aitona ja vahvana - pienten budjettien, kalustovajeiden, liian vähäisten kuvauspäivien ja yleisen vitutuksen leimaama Talvisodan henki. “Tehdään pois kuleksimasta,” sanotaan Suomen elokuva-alalla aina. Siihen sanontaan tiivistyy paljon: rillumareimeininki, mukavaatimattomuus ja jonkinasteinen välinpitämättömyys, jonka jääräpäinen sisu sitten kuitenkin lopulta yleensä voittaa. Paitsi YLE-tuotannoissa, niissä voittaa se välinpitämättömyys.

Kirja tuntuu siltä kuin katsoisi hyvää haastatteludokumenttia, onhan se elokuvantekijöiden toimittama kirja. Jokainen haastateltava kertoo omalla tyylillään, omista lähtökohdistaan, niistä asioista mistä haluaa.

Yhtään varsinaista naispuolista elokuvantekijää ei kirjaan ole otettu mukaan. Yksi haastatelluista on naispuolinen kääntäjä ja yksi on naisnäyttelijä. Sekin kertoo suomalaisen elokuvan "kultakaudesta" paljon.

Kultakauden tekijät ovat nyt niitä eläkevaareja, joiden jorinoita nuorempien olisi syytä kuunnella. Suomalaiset elokuvantekijät eivät tosin jää eläkkeelle. He luopuvat vähitellen toivosta, joku aikaisemmin, joku myöhemmin. Joka ainoa kirjan konkareista kertoo lopettaneensa elokuvien tekemisen siihen, kun ei enää annettu rahaa. Sen sijaan, että kokeneita tekijöitä ajateltaisiin kunnioitettuina emerituksina, heidät nähdään Suomessa epämuodikkaina kehäraakkeina.

Kirjan kertomuksissa toistuvat YLE-pomojen - Kari Kyrönsepän, Olli Tolan, Erkki Astalan - ja muutaman Elokuvasäätiön johtajan nimet. Suomalainen elokuvakulttuuri on kokenut amnesian pari kertaa. Vuoden 1963 näyttelijälakko on yksi rajapyykki, siihen päättyi perinteisten Suomi-filmien aika. Sitten alkoi tiedostava, vasemmistolainen kausi joka koki henkisen konkurssin 80-luvun lopulla. Kummankin murroksen myötä näytti ja tuntui, että uusi polvi yritti unohtaa kaiken aiemmin tehdyn, olla kuin sitä ei olisi olemassakaan. Suomalaisen elokuvakulttuurin jatkuvuuden muodostavat Kyrönseppä, Tola, Astala ja muut, jotka vuosikymmenien ajan ovat päättäneet, mitkä jutut menevät tuotantoon.

80-luvun jälkeen alkoi elokuvakoulutuksen kulta-aika. 90-luvulla joka niemeen, notkoon ja saarelmaan perustettiin jonkinlainen mediakoulu, jonka käsikirjoituskursseilla opiskelijoille tolkutettiin draaman kaarta ja amerikkalaista dramaturgiaa. 

Minun omat koulukokemukseni ajoittuvat sinne 90-luvulle, Syd Fieldin aikaan jolloin ykköskäänne ja kakkoskäänne olivat ainoat asiat joista käsikirjoittajan kuului välittää. Sivulla 30 piti tulla ykköskäänne, ja sitä kohti piti kirjoittaa vaikka henki menisi. Suomalaisen tai paljon minkään muun maalaisen elokuvakulttuurin opiskelu ei kuulunut koulutuksen kartalle ollenkaan. Oikeastaan kaikki vaikutteet ja ideat tulivat Amerikasta tai Englannista. Meillä Taikissa luettiin myös amerikkalaisia ja englantilaisia näytelmiä, koska kouluttajamme olivat Teatterikorkeakoulusta.

Kaikki yrittivät olla niinkuin stallareita ei olisi koskaan ollutkaan. Olli Tolalla oli tweed-takin kauluksessa Hollywood-pinssi, kun hän tilasi meiltä elokuvaopiskelijoilta sitcomia.

Suomalaisen elokuvan tai televisiofiktion tekemistä ei sidottu mitenkään pohjoismaiseen, keskieurooppalaiseen tai itäeurooppalaiseen traditioon. Suomalainen leffa kellui meidän mielissämme omana, ainutlaatuisena saarekkeenaan, ja sen laatua saattoi parantaa ainoastaan veistelemällä saareketta enemmän Amerikan mantereen näköiseksi.

Häpeän edelleen omaa tietämättömyyttäni, kun en tiedä oikeastaan kenenkään kirjassa haastatellun suomalaisen tekijän elokuvista mitään. Oman sukupolveni ja nuorempien työt kyllä tunnen aika hyvin, mutta joskus mietin, onko meillä kaikilla samanlainen amnesia? Ovatko muutkin suomalaiset käsikirjoittajat tai ohjaajat kuin kuvataitelijoita, jotka eivät tiedä Gallen-Kallelasta tai 60-luvun suomalaisista konstruktivisteista kuin nimen?

Taiteilija, joka tekee taidetta vailla referenssejä, ilman että hän on tekemisellään dialogissa taidekentän ja muun kulttuurin kanssa, on takapihan ite-taiteilija. Kriitikotkaan eivät suomalaisten elokuvien ja sarjojen kritiikeissä referoi oikeastaan mitenkään suomalaisen elokuvan historiaa, eivätkä muita kansainvälisiä elokuvia kuin Hollywood-kliseitä tyyliin Sex and the City. Jos niin kriitikot kuin koko kenttä tyytyvät keskustelemaan omasta taiteenlajistaan erillisilmiönä, pinnallisimmalla mahdollisella tasolla populäärikulttuurin tuotteita referoiden, koko homma menee vähän sellaiseksi Pyonyangin Disney-paraatiksi.

Nuorena sitä on tyhmä ja ylimielinen. Siksi niitä nuoria ei pitäisi päästää ulos elokuvakouluista ilman että he ovat katsoneet satoja tai tuhansia elokuvia, varsinkin sellaisia joiden käsiin saaminen voi olla vaikeaa, ja sellaisia joissa rikotaan sääntöjä. On ihan turha tolkuttaa jotain dramaturgian perusteita ihmisille, jotka eivät katso elokuvia. Ei musiikin teoriastakaan mitään ymmärrä, ellei kuuntele musiikkia.

No. Ehkä minä olen ollut ainoa tietämätön ja sivistymätön elokuvaopiskelija. Ehkä ne muut katsoivat kaikki Anssi Mänttärin leffat jossain, mutta eivät kertoneet minulle, missä. 

Ehkä asiat ovat muuttuneet. Ehkä nykyään alalle tekee tuloaan mullistava sukupolvi, joka ei välitä vittujakaan jostain typeristä säännöistä, vaan katsoo yötä päivää elokuvia ja lukee kirjoja ja oppii niistä suunnilleen kaiken oleellisen.

Suomalaiselle elokuva- ja televisioalalle kaivataan vähemmän konnia ja enemmän huligaaneja, jotka haastavat konkarit ja kansainvälisen kentän rikkomalla rajoja ja näkemällä asiat uusiksi.

Konnia ja huligaaneja -kirjan voi ostaa täältä.

Teoksen tekijät lähettivät minulle ystävällisesti arvostelukappaleen, joka lojui meillä töissä postilokerossani yli kuukauden, kun en tiennyt koko lokeron olemassaolosta. Pahoittelen, että reaktioni viipyi näin kauan.

2 comments:

  1. "Ehkä nykyään alalle tekee tuloaan mullistava sukupolvi, joka ei välitä vittujakaan jostain typeristä säännöistä, vaan katsoo yötä päivää elokuvia ja lukee kirjoja ja oppii niistä suunnilleen kaiken oleellisen."
    Juurikin näin tekivät Ranskan Uuden aallon äijät ja Warda!

    ReplyDelete
    Replies
    1. On suomalaisen Uuden aallon aika. Tehääks pois kuleksimasta?

      Delete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...