Saturday, March 22, 2014

Miksi suomalaiset dokkarit ovat niin paljon parempia kuin fiktioelokuvat

Ääniä El Altosta on loistava uusi suomalainen dokumenttielokuva.
Taideteoksen laatu on suorassa suhteessa sitä tehtäessä otettuihin riskeihin. Siinä mielessä kaikki taide on sirkusta. Riskit ovat taiteellisia, taloudellisia, emotionaalisia, sosiaalisia - mutta niitä on otettava, tai tehdään toritaidetta.

Suomalaisen fiktioelokuvan tekoprosessi alkaa sillä, että usean vuoden ajan "hiotaan" ja "viilataan" käsikirjoitusta, kunnes siitä on saatu hangattua irti kaikki riskit, vaarat, tahrat ja elämä.

Koko taiteellinen prosessi pyrkii siihen, että kääretorttupalavereissa olisi mukava tunnelma. Mukaan tuodaan erilaisia dramaturgeja ja script doctoreita. Ruotivalla raadilla on aina tarjota vastauksia ja ratkaisuja. Pikkuhiljaa päästään yhä kauemmas vaaran tunteesta, joka sykkii suonissa kun tehdään oikeaa taiteellista työtä, jossa ei tiedetä kaikkia vastauksia etukäteen ja turvaverkoista ei ole tietoakaan.

Ei ole mikään ihme, että melkein kaikki suomalaiset fiktioelokuvat ovat ihan samanlaisia. Kuin samojen ihmisten tekemiä, samoilla ideoilla ja maailmankuvalla. Nehän ovat. Monen vuoden rynkytyksen jälkeen suomalaisella elokuvalla ei välttämättä ole loppujen lopuksi muuta sanottavaa, kuin että sen tekijät haluavat aivan helvetisti olla elokuvantekijöitä.

Fiktioelokuvan kohdalla rynkytyksen jatkaminen on helppoa: on olemassa pohjapiirros, käsikirjoitus, josta kenellä tahansa voi olla mielipide. Sen voi aina kirjoituttaa uudestaan. Jokaisella tekstiä lukevalla on päässään elokuva. Se saattaa olla ihan erilainen kuin käsikirjoittajan tai ohjaajan päässä oleva elokuva, mutta käsikirjoitus tarjoaa kaikille mukana olijoille mahdollisuuden osallistua ja ottaa kantaa. Nyt saadaan päättää, minkälainen elokuva tästä tulee!

Dokumenttielokuvankin kohdalla tähän kuulemani mukaan pyritään kovasti, mutta se on huomattavasti vaikeampaa. Dokumentin kuvausreissujen tuloksia ei voi päättää etukäteen. Kohteena ovat oikeat ihmiset, tai villi luonto, tai jokin prosessi jota ei voi etukäteen kääretorttupalaverissa ratkaista.

Dokumenttielokuvan tekemisestä ei saa riskiä pois.

Jos dokumentin aiheena ovat ihmiset, he ottavat valtavan riskin paljastaessaan itsensä ja elämänsä kameroille. Heidän haavoittuvuuttaan on pakko ihailla, vaikka ei edes pitäisi itse elokuvasta. Dokumentin tekijät ottavat hekin riskejä antautuessaan luonnon, ihmisten ja prosessien armoille. Dokumenttielokuvia tehdään myös karmaisevissa taloudellisissa oloissa. Riski haisee, riski tuo energiaa, riski hyrisee valmiin elokuvan moottorina ja tempaisee katsojan mukaansa.

Kehun aina Maarit Lallin Kohta 18 -elokuvaa, mutta se on ainoa näkemäni viime vuosina valmistunut suomalainen fiktioelokuva, jossa haisi riskiltä. Se oli elossa, verevästi ja rytisevästi ja roisisti hengissä.

Suomalaisten dokumenttielokuvien maailmanluokkaan kevyesti kelpaava laatu todistaa mielestäni, että mättö ei ole tekijöiden kyvyissä, vaan systeemissä, joka puristaa heidät kaikki samaan, mahdollisimman vaarattomaan muottiin. Fiktioelokuvien kohdalla se onnistuu helpommin.

Vaihtoehtoja ei oikein ole, paitsi olla tekemättä elokuvia. Niitä pitäisi ehkä alkaa enemmän keksiä, niinkuin Maaritkin teki.

No comments:

Post a Comment

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...